Turkulaiselle Sonja Karlssonille Oulu oli melkein viiden vuoden mittainen välipysäkki.
Teksti Sonja Karlsson
Kuvitus Sara Kananen
Saavuin Ouluun rämän Hiacen etupenkillä neljänneksen vajaa viisi vuotta sitten. Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, eikä edes toisella, mutta välillemme kehkeytyi lämmin suhde.
Ennen lähtöäni olin kohdannut turkulaisessa baarissa pojan. Kun kerroin hänelle muutostani, hän naurahtaen totesi, ettei kukaan tule pitämään minusta. Turkulaiset kun lämpiävät vain toisilleen. Pötypuhetta, sanon minä.
Ensimmäisenä talvena minua pilkattiin. Kuljin nahkatakki päällä pitkinä ja kylminä pakkaspäivinä. Vasta kolmantena talvena ymmärsin hankkia itselleni kunnollisen talvitakin. En ollut osannut aavistaa, että talvi iskee yhtä kylmänä joka ikinen vuosi.
Sain toistuvasti kuulla, etten ole paikallinen. Olin muualta tullut, aina vähän ulkopuolinen. Sen kuuli puheesta. En osaa käyttää tuplakonsonantteja oikeissa kohdissa enkä ymmärrä murresanoja. Rössypotun ihanuus on minulle edelleen mysteeri.
En osannut kävellä Oulussa. Hermostuin ihmisille, jotka pysähtyivät keskelle jalkakäytävää porisemaan. Oululaisilla on hidas askellus, ikään kuin heillä ei olisi kiire mihinkään. Tai ehkä oululaiset tietävät paremmin: on turha juosta, koska seuraava onnikka tulee jossain vaiheessa kuitenkin. Maailma kyllä odottaa.
Oulussa ei pääse lainkaan piiloon. Paikalliset katsovat röyhkeästi aina hieman liian pitkään. Tuntemattomat tuijottavat suoraan silmiin ja pahimmat hymyilevät uhmakkaasti. Kohta viisi vuotta, ja edelleen epäilen, että olen unohtanut housujeni vetoketjun auki.
Kun olin asunut Oulussa viikon, kävin Stockmannilla. Myyjä kehui kynsilakkani neonoranssia sävyä. Bussissa toisilleen tuntemattomat vieruskaverit juttelivat ja kuskit kiittivät ja tervehtivät. Oulu on täynnä ihania tyttöjä ja poikia, ystäviä ja ihastumisia.
Alun pitäen oli selvää, etten tullut jäädäkseni. Tulin vain käymään. Nyt olen taas täällä, omieni parissa. Silti Oulussa minulla oli ensimmäinen oikea koti, jossa olen aikuisiällä asunut. Se oli paikka, josta lähtö tuntui haikealta.
Hei Oulu, sä olit mulle hyvä. Annoit kymmeniä koti-ikävän ja kyynelten täyttämiä puheluja ja vähintään saman verran iltoja, jotka tulvivat naurua ja riemua. Oulu ei ollut minulle se oikea eikä ikinä kaupungeista ensimmäinen, kaikista rakkain, mutta olihan meillä hauskaa.
Kiitos siitä ja nähdään taas!
