taitelija Lauri Ahtinen
Kulttuuri 0

Lauri Ahtinen sanoo elämälle kyllä

Kaupunnin toimittaja Laura Tauriainen vieraili kahden vuoden välein taiteilija Lauri Ahtisen kotona. Kahden apurahakauden väliin mahtui yksi valmistunut sarjakuvaromaani Elias, taidenäyttely ja pari uutta kangaskuosia.

Teksti Laura Tauriainen
Kuvat Miira Peltomaa

On syksy 2016. Seison erään tuiralaisen kerrostalon edessä ja jännitän vähän. Olen menossa tapaamaan multitaiteilija Ahtisen Lauria, joka piirtää sarjakuvia, maalaa tauluja, kirjoittaa lastenkirjoja ja järjestää kulttuuritapahtumia.

Tiedostavien perheenäitien piireissä hän tuntuu olevan suorastaan käsite. Kun olen kertonut haastattelukeikastani Snapchatissä, seuraajani ovat halunneet minun lähettävän Ahtiselle sellaisia terveisiä, että hänen Vimma-kuosinsa ovat ihania. Nämä äidit kun himoitsevat Vimma-lastenvaatebrändin kankaita ja vaatteita.

Oven avaa oranssipartainen, mustiinpukeutunut mies, joka hymyilee ja tarjoaa heti kahvia. Taiteilijan eteisessä on hänen itsensä ottama valokuva hevospäisestä, alastomasta miehestä.

”Ajatukset tulevat joskus sanoina, joskus kuvina, joskus molempina. Sitten lähden työstämään niitä. Siitä voi tulla valokuvanäyttely, maalausnäyttely, lastenkirja, sarjakuvaromaani, novellikokoelma tai mikä vain. En halua rajoittaa itseäni mitenkään”, Ahtinen kertoo.

 

Lauri Ahtinen

 

Hänen kotinsa on ihana ja haluan saman tien muuttaa sinne asumaan. Se on kuin sisustuslehden sivulta eloon herätetty: valkoinen lattiasta kattoon ja täynnä taidetta, kirjoja sekä pieniä ripauksia design-esineitä. Seiniä pitkin kulkee tasainen virta kuva- ja valokuvataidetta. Niistä suurimman osan Ahtinen kertoo saaneensa taidevaihdoilla, eli omiin töihinsä vaihtamalla. Kaikki on kaunista ja laadukasta. Asunto on itse remontoitu.

”Tässä oli vanha ruma parketti, joten vuokrasin viikonlopuksi päältä ajettavan hiomakoneen. Hioimme lattiat ja maalasimme ne ja kaikki seinät valkoiseksi. Meni litroittain valkoista maalia.”

Ahtisella onkin runsaasti kokemusta remontoinnista. Hänen edellisvuonna ilmestynyt teoksensa Homepäiväkirja kertoo tarinaa homehelvetin keskellä asumisesta. Ahtinen toteaa, ettei ole katkera, vaikka koko hommasta jäikin kymmenien tuhansien eurojen velat.

Syksyllä 2016 Ahtiselta ja kuvittaja Anna-Sofia Vuoriselta on juuri ilmestynyt lastenkirja Itä-Borneo. Nyt hän työskentelee ensimmäisellä pitkällä apurahakaudellaan ja tekee kirjaa maahanmuuttajapojasta.

”Olen haastatellut kirjaan turvapaikanhakijoita ja tulkkeja. Sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät jo rikkaalla suomen kielellä kertomaan omista kokemuksistaan ja laittamaan niitä perspektiiviin. Siitä ei tule perinteistä selviytymistarinaa ihmisestä, joka on juuri saapunut maahan”, hän kuvailee suunnitelmiaan.

Ahtinen haluaa herättää keskustelua. Hänellä on virka valmistavan luokan suomen kielen opettajana yläkouluikäisille maahanmuuttajille.

”Tällä uudella työllä haluan osallistua ehkä aikamme tärkeimpään moraalis-eettiseen keskusteluun siitä, että sallitaanko humanitaarinen maahanmuutto ja globaaleihin kriiseihin osallistuminen. Onko se meille vastuukysymys vai ei?”

Vierailun aikana huomaan, että Ahtisen kanssa ei tarvitse jännittää. Hän on hyvin puhelias ja osaa nauraa itselleen. Upeasta kodista ja tietynlaisesta maineestaan huolimatta Ahtinen vaikuttaa aivan tavalliselta mieheltä. Mitä nyt ulos lähtiessä käy piirtämässä silmänrajauskynällä yönsiniset viivat silmiinsä.

”En ole ikinä aiemmin hirveästi meikannut, mutta eihän se ole sen kummempaa kuin piirtäminen.”

Lauri Ahtinen

Lauri Ahtinen piirtää

“Haluan tähän enemmän elokuvamaisuutta. Lempigenreni on romanttinen komedia, joten se voisi olla silläkin tavalla minun näköinen.”

 

 

 

Pikakelataan kaksi vuotta eteenpäin syksyyn 2018. Seison taas tuiralaisen kerrostalon pihalla matkalla kohti Ahtisen kotia. Askel on varmempi, toimittajantyötä on takana rutkasti enemmän kuin viimeksi ja kahvihammasta kolottaa. Tiedän, että Ahtiselta saa hyvät kahvit.

Eteisessä on edelleen sama kuva paljaasta takamuksesta, asunto on yhä ihana ja valkoinen ja Ahtisen mutteripannusta leijuu hyvä, vahva kahvin aromi. Asetelmakin on lähes identtinen: Ahtinen on aloittanut pitkän apurahakauden, julkaissut kirjan ja piirtää uutta. Kaksi vuotta sitten työn alla ollut maahanmuuttajakirja on tässä välissä saanut lopullisen hahmonsa ja se, teos nimeltään Elias, julkaistiin elokuussa.

”Elias on synteesi omista kokemuksistani, mielikuvistani ja tekemistäni haastatteluista. Siinä on mukana suomalaista mytologiaa ja maagista realismia”, Ahtinen kertoo.

Hänen henkilökohtaiseen elämäänsä on kahden vuoden aikana tullut suuria muutoksia, sillä neljän lapsen isä on jo jonkin aikaa elänyt uusperheen elämää avioeron myötä. Lapset ovat vuoroviikoin isällään, ja lapsettomina viikkoina Ahtinen asuu useimmiten nykyisen puolisonsa luona. Joka aamu hän ajaa Tuiran-kotiinsa, sillä se toimii hänen työhuoneenaan. Tapahtuneesta on tekeillä omaelämäkerrallinen teos.

”Siitä tulee ‘joku’-päiväkirja. En tiedä vielä mikä. Ensin se oli eropäiväkirja, mutta se oli liiankin totuudenmukainen ja kävi tylsäksi. Haluan tähän enemmän elokuvamaisuutta. Lempigenreni on romanttinen komedia, joten se voisi olla silläkin tavalla minun näköinen”, Ahtinen pohtii.

Sarjakuvateoksen lisäksi työn alla on lasten filosofinen tietokirja elämän isoista asioista, jossa on mukana aiempi yhteistyökumppani Anna-Sofia Vuorinen.

”Siinä kerrotaan, miten kuolemaan suhtaudutaan eri kulttuureissa. Vuorottelen nyt tietokirjan, sarjakuvan ja kuosien välillä. En ole maalannut keväisen taidenäyttelyni jälkeen.”

”Kasvattamiseni liittyy valistuneeseen intuitioon. Minulla ei ole mitään punaista lankaa tai jotakin tietynlaista filosofiaa.”

 

 

 

Ahtinen ei myöskään meikkaa enää, mutta hänellä on sen vastapainoksi miehisyyttä korostava, sateenkaaren väreissä hehkuva kimallepenaali, jossa hän säilyttää piirustuskyniään. Läppärilaukku on samaa sarjaa. Muistelen Ahtisen puhuneen sukupuolirooleista jo kaksi vuotta sitten.

”Mieheys ja sukupuoli ovat sellaisia aiheita, joita olen halunnut käsitellä taiteessani ihan alusta asti. Sukupuoli-identiteettini on häilyvä enkä miellä tekeväni erityisesti juuri miesasioita”, hän sanoi tuolloin.

Ahtinen kertoi myös siitä, miltä tuntuu olla neljän lapsen isä.

”Neljä lasta on nykyään jo suurperhe. Emme me harrastaneet mitään perhesuunnittelua. Lapsia vain tuli koko ajan”, hän totesi.

”Kasvattamiseni liittyy valistuneeseen intuitioon. Minulla ei ole mitään punaista lankaa tai jotakin tietynlaista filosofiaa. Luotan siihen, että lapsistani kasvaa normaaleja, kun niiden kanssa on itse normaalisti.”

Vuoden 2018 Ahtinen on selvästi jonkinlaisessa identiteetin pohtimisen vaiheessa. Liittyykö se ikään ja lähestyvään 35-vuotissyntymäpäivään, sitä hän ei myönnä. Vaikka toteaakin joutuneensa kieltäytymään ensimmäistä kertaa ystävänsä ehdottamasta ”miesten elämysreissusta”, koska ei vain jaksanut.

 

Lauri Ahtinen

“Minulle levollisuus on sama kuin tyytyväisyys. Jos on koko päivän tehnyt jotakin ja saanut paljon aikaan, olen tyytyväinen.”

 

 

 

Muiden ihmisten vaikutus omaan identiteettiin toistuu Ahtisen puheissa. Pitkän avioliiton päättymisen jälkeen ihmisen on tutustuttava itseensä uudelleen, ja Ahtinen tekee sitä omaelämäkertakirjansa työstämisen kautta.

”Ei tarvitse kuin yhden ihmisen ravistella, niin oma näkökulma muuttuu. Mitä enemmän kohtaa ihmisiä, sitä enemmän hioo itseään muita vasten. Tyhjiössä ei tapahdu mitään”, hän sanoo.

Ahtinen on tällä hetkellä tyytyväinen siihen, että asuu Oulussa, vaikka toivookin, että täällä olisi enemmän kulttuuria ja siitä kiinnostuneita ihmisiä. Silloin tällöin tuntuu, että Helsingissä olisi otollisempaa.

”Sitä kaipaan, että olisin enemmän kansallisen kulttuurilössin ytimessä. Helsingissä on paljon kavereita, joiden kanssa olisi kiva tehdä juttuja. Aina, kun omista jutuista puhuu, keksii jotain uutta”, Ahtinen hehkuttaa.

Ihmettelin jo ensitapaamisellamme, kuinka neljän lapsen isä ehtii tehdä niin paljon kaikkea. Ahtinen myöntääkin, ettei hänellä ole rentoutumiskäsitystä.

”Minulle levollisuus on sama kuin tyytyväisyys. Jos on koko päivän tehnyt jotakin ja saanut paljon aikaan, olen tyytyväinen.”

Hän myöntää, että hänen energisyytensä saattaa aluksi viehättää uusia tuttavuuksia, mutta kaikkeen kyllästyy. Usein Ahtinen tahtoo tanssia aamuun saakka, vaikka seuralaiset eivät enää jaksaisi.

”Olen kokemusnarkkari. Vedän kaiken aina tappiin asti. Minulla on sellainen periaate, että sanon elämälle kyllä.”