Työvalmentaja ja bloggaaja Annika Nykänen aloitti kirjoittamalla kehitysvammaisesta pojastaan ja päätyi suunnittelemaan kangaskuoseja.

Teksti Laura Tauriainen
Kuva Inkeri Jäntti

1. Kuka olet ja mitä teet?

”Olen Annika Nykänen, työvalmentaja nuorten taide- ja mediapajalla. Ja äiti. Sivutyökseni suunnittelen kuoseja eri kangasvalmistajille. Tykkään ommella, piirtää ja näpertää. Rentoudun tekemällä jotain luovaa.”

2. Olet kotoisin Oulusta, mutta oletko palijasjalakanen vai avojalakanen?

”Palijasjalakanen. Mitä avojalkaisuus edes tarkoittaa? Paljas on paljas. Siinä on enemmän oululaista latautuneisuutta. Siinä pääsee oululaisuuden ytimeen, kunnolla käyttämään murretta.”

3. Pidät suosittua Mutturalla-blogia, jossa pääasiassa esittelet käsitöitäsi. Miten blogi sai alkunsa?

”Ensin kirjoitin blogia kehitysvammaisesta pojastani. Sitten aloin näpertää nukkekodin parissa ja kirjoitin siitä. Nukkekodin kautta päädyin ompelemaan enemmän lastenvaatteita. Lähipiirissäni ei ollut ketään ompelusta kiinnostunutta, mutta blogin kautta löysin samanhenkisiä tyyppejä.

Blogin suosio yllätti minut totaalisesti. Minulta kysytään neuvoja, ja olen päässyt opettamaan muita. Koska minulla ei ole käsityöalan koulutusta, ei ole mitään ennalta määrättyjä rajoja sille, mitä voin kokeilla.

Kun ostin ensimmäiseen ompelukoneeseeni applikointipaininjalkaa, myyjä nauroi minulle. Hänen mielestään koneellani ei voinut tehdä applikointeja. Harmittaa, etten kehottanut häntä käymään blogissani ja kertomaan, mitä sitten olin siihen mennessä tehnyt. Se on se tyyppi pöydän ja tuolin välissä, joka tekee ne käsityöt – ei kone. Asenne ratkaisee.”

4. Olet päässyt suunnittelemaan kangaskuoseja ulkomaille asti. Mistä ideat uusiin kuoseihin ja vaatteisiin löytyvät?

”Kuosisuunnittelussa toiveet ja ideat tulevat usein asiakkailta. En ole itse markkinoinut kuosejani, vaan minuun otetaan yhteyttä ja niitä pyydetään.

Saan suurimman inspiraation lapsiltani ja siitä maailmasta, jossa he elävät. Haluan tuoda lapsen maailman vaatteisiini. Kaupoista ei löytynyt silmääni miellyttäviä poikien vaatteita, vain sinistä ja liekkipaitoja, joten aloin tehdä niitä itse. Kaipasin erilaista värimaailmaa ja lapsekkuutta.”

5. Viiden lapsen työssäkäyvänä vanhempana arkesi taitaa olla aika hektistä. Miten ehdit kaiken?

”Minulla on hyvä mies, joka ottaa vastuuta arjesta. Hän arvostaa sitä, mitä teen, ja haluaa järjestää sille aikaa. Ei tähän yksin pysty. Mieheni on läsnä oleva isä. Minä olen se, joka saattaa välillä kadota käsitöiden maailmaan.

Ehdin tehdä paljon, koska olen karsinut pois kaiken muun. En osaa laittaa ruokaa, en ehdi katsoa televisiota. Käsityöt ovat vapaa-aikaani, tapa olla olemassa.”

6. Kaunis äiti, kauniit lapset kauniissa vaatteissa ja kaunis koti. Oletko kohdannut kateutta tai saanut ilkeitä kommentteja?

”Yllättävän vähän! Odotin, että niitä tulisi enemmän. Eräällä foorumilla on ollut keskustelua, jossa iloittiin siitä, että minulla on kehitysvammainen lapsi. Että olen edes jossakin epätäydellinen – geeneissäni. Kommentin, jossa arvosteltiin parisuhdettani, pyysin poistamaan.

Olen rajannut tarkasti sen, mitä näytän blogissani. Ihmiset näkevät vain sen harkitun kuvan, ja jotkut ärsyyntyvät.

Kun menen myymään vaatteitani kirpparille, siellä on jo jono ihmisiä odottamassa. Siitä tulee aina palautetta, kun kaikki eivät ehdi ajoissa osingoille.”

7. Olet käsikirjoittanut ja ohjannut heinoslaisuudesta kertovan dokumenttielokuvan Maailmanloppu alkaa Oulusta (2007). Miksi halusit tehdä dokumentin uskonnollisesta liikkeestä?

”Minulla on media-alan koulutus, ja pyrin erikoistumaan käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Vaikka fiktio kiinnosti minua enemmän, valitsin lajikseni dokumentin, koska niitä pääsi helpommin tekemään.

Aihe esiteltiin minulle eräänä juhannuksena, kun perhetuttu jutteli heinoslaisuudesta mieheni kanssa. Luin liikkeestä kertovan Profetia-kirjan yhdellä istumalla ja tunsin, että aiheeseen oli pakko tarttua.

Dokumenttielokuvan tekemisessä on hirveän yksin. Aihe oli raflaava, ja olin tosi stressaantunut. Ehkä nyt alan olla valmis tekemään taas jotain uutta. Jotain kevyempää.”

8. Millainen on suhteesi Ouluun?

”Tämä on kotikaupunkini. Lukion jälkeen asuin muutaman kuukauden Helsingissä, mutta enää en lähtisi täältä. Ei ole tullut tarvetta päästä muualle.

Täällä on paljon asioita, jotka voisivat olla toisin, mutta samat ongelmat seuraisivat varmasti minne tahansa. En pidä Ouluun jäämistä luovuttamisena. Sekin on asennekysymys. Minusta tämä on hyvä paikka elää ja hengittää.”

9. Teet töitä nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Onko oululaisissa nuorissa toivoa?

”Voi, on! Hirmuisesti! Luulen, että nuorten ongelmat ovat koko Suomen laajuisia. Muutosta tarvittaisiin siihen, miten nuoria tuetaan ja millaisia mahdollisuuksia heille annetaan. Emme pysty ihmeisiin, mutta aika monen elämää olemme saaneet säädettyä oikeaan suuntaan. Elämässä tarvitaan hoksauttajia. Myös nuoret hoksauttavat meitä.

Olen tehnyt pitkään teatteria ja musiikkia. Omassa lapsuudenkodissani sain kuulla, että pitäisi hankkia oikea ammatti. Me yritämme antaa nuorille uskoa tulevaan ja omaan itseensä. Sellaista asennetta, ettei anneta kaikkien kävellä ylitse. Se kantaa aika pitkälle.”

10. Paras elämänohjeesi Kaupunnin lukijoille?

”Pitää muistaa unelmoida ja mennä unelmia kohti. Joskus voi pysähtyä ihailemaan avautuvia maisemia, mutta siitä saa voimaa, kun on jotain, jota kohti pyrkiä.”