Ilmiöt 0

Vallan paikka

Kaupungit ovat ristiriitojen näyttämöitä. Vaikka niiden ilman sanotaan tekevän vapaaksi, ovat ne samaan aikaan myös vallankäytön keskuksia. Valta ilmenee useilla tavoilla – virallisesta päätöksenteosta ihmisten välisiin arkisiin kohtaamisiin ja kaupungin arkkitehtuurista tilan sukupuolittuneeseen luonteeseen.

Essee Jonas Björkbacka
Kuvat, videot, ääni Joel Karppanen

Kaupunki on paikkana moninaisuus, joka pakenee määrittelyä. Siitä on vaikea saada otetta muuten kuin keskittymällä sen osatekijöihin. Kenties siksi kaupunki ilmiönä on ollut niin monenlaisten kirjoittajien kiinnostuksen kohteena. Se on nähty toisaalta paheen pesänä, toisaalta edistyksen keskuksena. Emeritusprofessori Matti Klinge on jopa hahmotellut kaupungissa kävelijälle omaa tietoteoriaa: hänen mukaansa katujen tiiviissä maailmassa voi nähdä enemmän kuin muualla, mistä syystä kävelijän hahmon luonteeseen kuuluu karttaa helppoja yleistyksiä.

Kaupungille on ominaista kiihtynyt elämänrytmi, kiivas syke, joka vetää ihmisiä puoleensa. Ehkä tämä on osaltaan syynä siihen, että kaupungeissa asuvien ihmisten määrään arvioidaan käsittävän lähes 70 prosenttia ihmiskunnasta tämän vuosisadan puolivälin tienoilla. Sykettä on historian saatossa kaivattu myös Suomen kaupunkeihin. Esimerkiksi Olavi Paavolainen, tulenkantaja ja modernismin impressaario, tunnetusti valitteli aikoinaan 1920-luvun lopussa, että Helsingissä oli edelleen mahdollista kävellä vilkkaimman kadun yli V. A. Koskenniemen pisintä elegiaa samalla lukien.

”Se on kuin Molokin kita, joka ahmii ympäristönsä kaupat sisäänsä.”
Ajat ovat muuttuneet. Paavolaisen kuvaus on muuttunut historian kuriositeetiksi, sillä nykyään Oulussakaan ei uskalla ylittää autotietä edes Tuomas Enbusken lyhintä twiittausta silmäillen.

Oulu markkinoi itseään pohjoisen metropolina. Metropoli on käsitteenä kaupungin lähisukulainen, mutta mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa? Eetu Viren ja Jussi Vähämäki kuvaavat sitä kiehtovassa kirjassaan Seutu joka ei ole paikka muun muassa näin: ”Metropolissa kaikki kiinteä muuttuu nestemäiseksi, neste kaasuksi ja haihtuu ilmaan. Pukeutumisen ja puhumisen tavat, hiusmuodit ja aivosolujen väliset kytkökset ovat huomenna aivan toisenlaisia kuin tänään.” Tunnetko sinä koskaan Oulussa kulkiessasi, että olomuodot muuttavat muotoaan, että mikä vain on mahdollista, että olet kuin uusi ihminen?

 

2

Saaristonkatu 14

 

Millainen paikka Oulu sitten on? Sivullisen näkökulmasta Oulu on näyttäytynyt jotenkin mieleltään jakautuneena. Vuosikausia on toivottu elävämpää kaupunkikeskustaa, ja taidettiinpa kaupungin järjestämää kaupunkisuunnitteluseminaaria istua elävöittämisteeman alla vuonna 2010. Kuitenkaan toteutunut todellisuus ei herätä vaikutelmaa yhdensuuntaisesta liikkeestä tavoitteen saavuttamiseksi.

Ensin suunniteltiin pysäköintitilat keskustan alle, jotta keskustan uusi kukoistus voisi alkaa. Tai jotain sinne päin.

Kallioparkkia rakennettaessa kuitenkin ilmestyi suurehko ideaparkki kilometrien päähän pian kukoistavasta keskustasta.

Nyt kallioparkki on ollut tovin aikaa valmiina. Mitä seuraavaksi?

Oulun kauppakamari tarjoaa vastaukseksi kallioparkin laajentamista, sillä se ”mahdollistaa Rotuaarin ja koko ydinkeskustan kehittämisen uuteen kukoistukseen”1. Lieneeköhän pian edessä syklin uudelleenkäynnistyminen?

Yllä esitetty kuvaus ei tietenkään ole mikään totuus Oulusta, vaikka sellaiseksi se olisi kovin tyypillinen. Tommi Uschanov huomauttaa oivaltavasti viime syksynä ilmestyneessä teoksessaan Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015, että aikakautta määrittäväksi totuudeksi ehdotetaan hämmästyttävän usein ainoastaan negatiivisia seikkoja.

Siitä huolimatta ei tule tehdä liian nopeaa johtopäätöstä vastakkaiseen suuntaan ja etsiä totuutta ainoastaan positiivisista asioista. Pikemminkin tulisi pyrkiä ajattelutapaan, jossa totuus tavoittaisi kaupunkiin elimellisesti kuuluvan moninaisuuden, parhaimman ja huonoimman, samanaikaisesti: jossain seminaarissa heitettyä sloganin tapaista mukaillakseni Oulu on oululaisille samaan aikaan sekä paras että huonoin Oulu.

Halvat vuokra-asunnot ja surkea joukkoliikenne ovat samanaikaisesti ”totuus Oulusta”. Kuten on vaikkapa tyhjien liiketilojen suurehko määrä.

 

3

Puistokatu 26

4

Uusikatu 22

5

Kirkkokatu 18

 

3,5 prosenttia. Sen suuruiseksi arvioitiin keskustan liiketilojen vajaakäyttöaste viime vuonna, mutta toukokuussa 2016 niiden kysynnän uutisoitiin kasvaneen. Tärkeänä kysynnänherättäjänä pidettiin vastikään avattua Arinan kauppakeskus Valkeaa.2

Kiinnostavaa on, mitä Valkea tulee tarkoittamaan Oulun ennestäänkin suppealle ydinkeskustalle, sillä nyt herännyt kysyntä on kohdistunut nimenomaan sen välittömässä läheisyydessä sijaitseviin kiinteistöihin. Kauppakeskus vaikuttaa toimivan mustana aukkona, jota kohti keskusta tiivistyy. Se on kuin Molokin kita, joka ahmii ympäristönsä kaupat sisäänsä. Tyhjät liiketilat ovat jääneet muistuttamaan annetuista uhrilahjoista.

Kauppakeskukset tuovat näkyviin kaupunkitilan käyttöön liittyvät ristiriidat: keillä on oikeus sen käyttöön? Miten sitä saa käyttää? Ristiriidat ovat usein kristallisoituneet puheeksi ongelmia aiheuttavista nuorista. Perinteikäs valitusvirsi on kuulunut, että nuoret meluavat, nuoret eivät osaa käyttäytyä, nuoret oleskelevat asiattomasti.

 

6

Isokatu 11

 

Konservatiivisemmat huolestujat ovat voineet korostaa sitä, että nuoret häiritsevät varsinaisia asiakkaita. Tiedostavampien henkilöiden huolena on puolestaan ollut se, että ostoskeskukset ovat kaupallisia tiloja, joissa nuoret omaksuvat paheksuttavan kulutuskulttuurin. Mikseivät liikkuisi luonnossa niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, saattaa kumman tahansa näkökulman kannattaja puuskahtaa.

Molemmat näkemykset menevät harhaan, sillä kaupunki on uusi luonto. Miksi mennä ”hengailemaan” metsään tai nuorisokeskukseen, kun voi olla siellä, missä muutkin ihmiset? Siellä, missä saattaa tapahtua jotain. Itse asiassa kauppakeskukset ovat viime vuosina havahtuneet nuoriin mahdollisuutena, mihin on pyritty ”osallistamalla” heitä jo suunnitteluvaiheessa: miksi häätää heidät, kun voi sen sijaan viedä heidän rahansa? Vallankäyttö ei tietenkään ole kadonnut minnekään, sen tekniikat ovat vain hienovaraisempia.

”Jäljellä ovat rauniot, kadonneen vallan kulissit, jotka kertovat menneestä suuruudesta.”
Nuoret ovat tietenkin aktiivisisia toimijoita siinä missä muutkin ryhmät, ja vallan muuttuessa voisi kuvitella myös vastustuksen saavan uusia muotoja. Nuorten oleskelu tulisi nähdä yksittäisen häiriötekijän sijaan laajemmassa yhteydessä, sillä siinä saa ilmaisunsa monien jakama toive vapaammasta kaupunkitilasta. Tämä vapaus voi tarkoittaa korianterintuoksuisen kaupunkikulttuurin ohella yksinkertaisesti tilaa omaehtoiseen olemiseen.3 Tilaa pysähtyä hetkeksi, ajatella, keskustella ystävän kanssa. Näin asian muotoili Valkeassa tavoitettu 18-vuotias taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa:

”Täällä saa istua lattialla ja kahvilan pöydissä ostamatta. Ainakaan vielä ei ole tultu komentamaan pois.”4

 

7

Kirkkokatu 63-65

8

Taka-Lyötyn aukio 6

 

Valkea on jo jättänyt merkkinsä Oulun arkkitehtoniseen kuvastoon.

Kaupungit paljastavat itsensä kuljeskelijalle: niissä on merkkejä, jotka välähtävät näkyviin, kun ei keskity liikaa määrätietoiseen siirtymiseen paikasta A paikkaan B. Esimerkiksi Franzénin patsaalla seisoessa iskee helposti tunne sivussa olemisesta, vaikka se on osa Oulun monumentaaliaukiota. Kirkko näkyy edessä, Oulun Lyseon lukio jää taakse, mutta todellinen valta vaikuttaa olevan muualla. Jäljellä ovat rauniot, kadonneen vallan kulissit, jotka kertovat menneestä suuruudesta.5

Kuten eräät nuoret vihaiset miehet julistivat vuonna 1848 ehkä kauneimmassa ylistyksessä, joka porvaristolle on koskaan kirjoitettu: ”Porvaristo on riisunut pyhyydenhohteen kaikilta toimilta, joita tähän asti pidettiin kunnianarvoisina ja joihin suhtauduttiin pelonsekaisella hartaudella.”

Kun Franzénin puistosta lähtee liikkeelle ja nostaa katseensa, ei voi välttyä näkemästä Valkean korkeaa rakennusta. Kaleva kysyi taannoin otsikossaan, tuliko mustasta Valkeasta Oululle sopiva maamerkki. Kysymys on ehkä tahattomasti täsmälleen oikeassa muodossa, sillä kauppakeskus on tosiaan maamerkkinä mitä sopivin. Kyse ei tietenkään ole estetiikasta vaan vallasta – sitähän Arinalla tuntuu Oulussa olevan. Anna Arinalle se, mikä Arinalle kuuluu, voisi olla vastaus Kalevan esittämään kysymykseen.

 

 

Valta ei tietenkään näyttäydy kaupungissa ainoastaan arkkitehtuurin välityksellä, vaan se on läsnä myös ihmisten välisissä kohtaamisissa. Keskeinen vallan epätasapaino vallitsee sukupuolien välillä, mihin liittyen kaupunkimaantieteentutkija Hille Koskela on kirjoittanut kaupunkitilan maskuliinisuudesta erityisesti öiseen aikaan: ”Yön maskuliinisuus ei kuitenkaan ole pelkkää retoriikkaa. Todellinen väkivallan pelko vaikuttaa siihen, että naisten tila kaupungissa on suppeampi kuin miesten.”

”Kun kauppapaikat tyhjenevät, ehkä kulttikaan ei ole ikuinen.”
1990-luvulla puhuttiin yön maskuliinisuudesta, mutta osuvampi ilmaus lienee nykyään käytetty raiskauskulttuuri. Termiin yhdistyvät muun muassa ajatus miesten kyvyttömyydestä hillitä itseään, uhrin syyllistämisen perinne ja naisten varoittaminen yön vaaroista. Viimeisestä oivallinen esimerkki on vaikkapa muutaman vuoden takainen Kalevan juttu, jossa poliisin suulla naisia ohjeistettiin omalla toiminnallaan pienentämään raiskatuksi tulemisen riskiä.6 Näin tuotetaan kaupunkitilaa, jonka vapaus on usein vain miesten vapautta.

 

10

Hallituskatu 19

11

Pakkahuoneenkatu 32

 

Myös kaupungeille lauletut ylistyslaulut ovat usein olleet miesten tuotoksia, joissa omat yksityiset kokemukset ovat esiintyneet yleisen hahmossa. Jo kaupungissa vaeltelijan eli flanöörin kantaisä, ranskalainen runoilija Charles Baudelaire etsii eräässä proosarunossaan seuralaisensa kasvoilta nimenomaan omia ajatuksiaan: ”Käänsin katseeni sinun silmiisi, rakas, lukeakseni niistä oman ajatukseni”. Flanöörin hahmon yleistämisessä modernin kaupunkilaisen prototyypiksi on nähtävissä samankaltainen liike: keskiluokkainen mies katsoo maailmaa ja näkee siinä itsensä.

Itsekin olen pelännyt kaupungissa liikkuessani, mutta ainoastaan fiktiivisiä henkilöitä: michaelmyerseja, freddiekrugereita, jasonvoorheeseja. Pitkään jatkunut pelkääminen johtui siitä, että ollessani lapsi vuokrasimme paljon kauhuelokuvia isäni kanssa. Kuvitteelliset hahmot eivät tietenkään kykene vahingoittamaan eivätkä ne rajoittaneet liikkumistani kaupungissa – minun pelkoni ovat etuoikeuteni.

Videovuokraamoista vierailimme useimmiten Videokeitaassa, jota ei enää ole. Se ei ole ainut toimintansa lopettanut, sillä myös muita on kadonnut Oulun katukuvasta. Netflix killed the video store.

 

9

Isokatu 61

 

Filosofi Walter Benjamin pohti eräissä fragmenteissaan kapitalismin uskonnollista luonnetta:

 

Ensinnäkin kapitalismi on kulttiuskonto, kenties kaikkein ankarin koskaan olemassa ollut sellainen. Kaikella siinä on merkityksensä vain välittömässä suhteessa kulttiin eikä sillä ole mitään erityisiä dogmeja, minkäänlaista teologiaa. Utilitarismin uskonnollinen väritys tulee näkyviin tästä kulmasta katsottuna. Tähän kultin konkretisoitumiseen kietoutuu myös toinen kapitalismin piirre: kultin jatkuva kesto.

 

Tätä kulttia harjoitetaan jatkuvalla kulutuksella, jolloin liiketilat ovat tietysti kulttipaikkoja, kapitalismin temppeleitä. Mutta mitä tyhjä liiketila tarkoittaa silloin, kun kapitalismia tarkastellaan uskontona ilman teologiaa? Pyhyyttä? Se voisi olla, ehkä ilmiselvyyttä uhmaten, vastaus kysymykseen. Pyhyydellä tarkoitetaan tässä yhteydessä rajan asettamista, sillä sellaisiahan tyhjillään olevat liiketilat olevat asettaessaan rajan kultin jatkumiselle.

 

12

Isokatu 32

 

Kun kauppapaikat tyhjenevät, ehkä kulttikaan ei ole ikuinen.

Benjamin kirjoitti toisaalla keräilystä jonain, joka siirtää tavaran hyödyn kategoriasta kohti omituista täydellisyyttä. Kun kulutus, jatkuva vanhan uuteen vaihtaminen, lakkaa, ehkä pyhyyden loiste siirtyy valaisemaan tavaroita.

Maailma hukkuu tavaramereen, meret täyttyvät tavaroista. Pienen pieni askel parempaan maailmaan olisi ostajan mielentilan korvautuminen keräilijän mentaliteetilla, jolle tavarat ovat itseisarvo sinänsä. Voisiko tyhjentyneissä liiketiloissa olla tavaroiden arvonpalautuksen siemen?

 


 

Kirjallisuutta

Baudelaire, Charles 1983 (1869): Pariisin ikävä. Suomentaneet Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo. Karisto, Hämeenlinna.
Benjamin, Walter 2014: Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungista ja taiteesta. Suomentaneet Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren. Tutkijaliitto, Helsinki.
Klinge, Matti 1995: Kävelyllä Pariisissa. Matkoja ja kirjoja. Otava, Helsinki.
Marx, Karl & Friedrich Engels 1970 (1848): Kommunistisen puolueen manifesti. Kansankulttuuri, Helsinki.
Paavolainen, Olavi 1990 (1929): Nykyaikaa etsimässä. Pakinoita ja esseitä. Otava, Helsinki.
Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Toimittaneet Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hille Koskela & Sirpa Tani. Vastapaino, Tampere 1997.
Viren, Eetu & Jussi Vähämäki 2015: Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli. Tutkijaliitto, Helsinki.

Lähteet

1) Oulun kauppakamari: Kivisydäntä on laajennettava pikaisesti. Kaleva 6.4.2016.
2) Oulun keskustassa enemmän liiketiloja kuin pari vuotta sitten. Kaleva 1.3.2015; Liiketilojen kysyntä viriämässä, erityisesti Rotuaari kiinnostaa. Kaleva 30.5.2016.
3) Veikka Lahtinen kirjoittaa blogissaan: ”Todellisuudessa katuruoka tarkoittaa, että joku muutamasta Helsingissä toimivasta, tyypillisesti valkoisten miesten pyörittämästä yrityksestä myy ’etnistä’ ruokaa yli kymmenen euron annoshintaan. Melkein kaikessa on korianteria. Katuruuan yksinkertaisuus tarkoittaa, että ruuassa on vain vähän aineksia. Se ei tarkoita, että sitä söisi kuka tahansa kaduntallaaja. Katuruuan syöminen on identiteettikysymys, ja sitä saa sellaisista paikoista kuin Etelä-Helsinki.” Kaupunkikulttuuri on paljolti keskiluokkainen identiteettiprojekti. 6.5.2016. https://lahtinenveikka.wordpress.com/2016/05/06/kaupunkikulttuuri/
4) ”Häivy ulos!” – Julkinen tila on tyly nuorille, mutta nyt aikuisille opetetaan kunnioitusta. Helsingin Sanomat 9.5.2016.
5) Sivistystä edustavan vallan heikkoa näkyvyyttä Oulussa korostaa se, että yliopisto on kaukana kaikesta.
6) Poliisi: Minihame ei altista raiskaukselle. Kaleva 13.7.2011.

Saatat pitää myös