Siinä missä lääketiede kehittyi, kieli jäi jälkeen. Me emme voi kontrolloida kaikkea, emmekä voi odottaa sitä muiltakaan, kirjoittaa Viivi Kiuru.

Teksti: Viivi Kiuru

Koronakevään jälkeen olemme olleet yhä tietoisempia terveydentilastamme ja mahdollisuudesta sairastua vakavasti. Pahimmillaan tuntui kuin viikatemies väijyisi nurkan takana koko ajan. Mutta nyt ei ole tarkoitus puhua koronaviruksesta, vaan siitä miten ylipäänsä puhumme kehollisuudesta, sairauksista ja kuolemasta. Puhumme näistä asioista useimmiten metaforin. 

Vaikeista asioista on helpompaa puhua, kun ne verhotaan pehmittävien sanojen taakse. Metaforat mahdollistavat hienotunteisuuden, mutta antavat toisaalta myös mahdollisuuden tunnepitoisempaan ilmaisuun, joskus jopa hieman vääristyneeseen tietoon. Esimerkiksi syövästä puhutaan yleisesti taisteluna ja sairaudet halutaan päihittää.

Ruumiin ajatellaan olevan sielun temppeli, kun taas sairaus mielletään viholliseksi, joka on ottanut tuon armaan temppelimme haltuun. Mutta onko meillä lopulta niin paljon vaikutusvaltaa kehoomme ja sairauksien voittamiseen kuin mitä erilaiset sanonnat ja metaforat antavat ymmärtää?

Siinä missä lääketiede kehittyi, kieli jäi jälkeen. Ennen niin mystisten ja tuntemattomien sairauksien metaforat jäivät elämään ja vaikuttavat yhä siihen, millä tavoin puhumme sairauksista. Muun muassa lääketieteen ja teknologian kehityksen myötä pystymmekin paremmin pitämään itsestämme huolta ja ennaltaehkäisemään meitä uhkaavia sairauksia ja parhaassa tapauksessa myös parantumaan, mikäli olemme sairastuneet.

Pystymme toisin sanoen kontrolloimaan kehoamme entistä paremmin. Mutta sairaus ja elämän lyhyys usein yllättävät – emme olekaan kaikkivoipaisia sairauden ja kuoleman edessä. Kun sairastumme, se voi tuntua kontrollin menetykseltä. Ja samaan aikaan ympärillä puhutaan taistelusta, jota me ikään kuin voisimme hallita ylläpitämällä taistelutahtoa. 

Taistelumetaforaa suositaan eritoten silloin, kun on kyse syövästä. Ja onhan taistelumetafora toki tällöin ymmärrettävä: syöpäkasvain on kuin tunkeilija, jota vastaan taistellaan. Taistelumetafora voi kuitenkin sisältää epäsuorasti myös oletuksen siitä, että olisi olemassa sekä voittajia että häviäjiä. Joskus asiat kuitenkin menevät toisin kuin on toivonut, vaikka tekisi kaikkensa. 

Vaikka eläisimme terveellisesti, voimme kuitenkin sairastua vakavasti. Vaikka yrittäisi pysyä positiivisena ja kestää elämässä eteen tulevat haasteet, voi mieli silti sairastua. Ja vaikka sairastuisimme ja meillä olisi taistelutahtoa, emme siitä huolimatta voi taata parantumista, ainakaan niin tehokkaasti ja nopeasti kuin toivoisimme.

En tarkoita, että meidän pitäisi luopua toivosta ja terveyden vaalimisesta, vaan pikemminkin meidän pitäisi lakata käyttämästä sellaisia metaforia, jotka vääristävät todellisuutta ja antavat utopistisia vaihtoehtoja sairaudesta selviämiseen pelkällä taistelumielellä. Me emme voi kontrolloida kaikkea, emmekä voi odottaa sitä muiltakaan. 

Pidän luovasta kirjoittamisesta ja sen myötä olen huomannut, että sanojen kanssa leikitellessä on oltava tarkkana. Todellisuus on helposti maalattavissa kauniimmaksi ja sairauksista, vastoinkäymisistä ja selviytymisistä tarinoiminen on helpompaa, kuin mitä itse todellisuus sairauden kanssa.

Ihmisellä on tapana nähdä elämä erilaisten narratiivien kautta ja on aivan ymmärrettävää, että kirjoitamme sairauksista sotatantereina ja selviytymistarinoina. Eikä sekään ole pahasta, kunhan emme oleta, että jokaisen tarina on samanlainen ja kaikki onnistuu, kunhan vain ottaa itseään niskasta kiinni tai taistelee. Asiat harvemmin ovat niin mustavalkoisia. 

Vaikka luopuisimme metaforisesta sotimisesta, ei meidän tarvitse luopua toivosta tai kauniista sanoista. Voimme puhua hienotunteisesti vaikeista asioista kätkemättä kuitenkaan sanojen taakse vääristäviä oletuksia, joiden mukaan kaikki olisi aina vain omasta tahdonvoimasta ja hallinnasta kiinni.

Omia tuntemuksiaan on hyvä osata sanoittaa, mutta toisen tunteita emme voi tietää kysymättä. Kehon ja sairauden tuntemukset ovat yksilöllisiä – kuten myös sanat, joilla me niitä kuvaamme. Jokaisella on lupa sanoittaa tuntemuksensa itse.