Tulevasta kulttuurikesästä on tulossa erilainen kuin toivoin, mutta poikkeustilanne on saanut minut näkemään, mikä elämässä on tärkeää, kirjoittaa Eija Eskola.

Teksti: Eija Eskola

Peruttu. Siirretty. Peruttu.

Kauan odottamani kesän tapahtumat, keikat ja festarit ovat saaneet väistyä koronapandemian tieltä. Välillä tuntuu, kuin koko elämä olisi laitettu tauolle. Parempi, huolettomampi tulevaisuus häilyy epävarmana jossain kaukaisuudessa, ellei sitäkin ole jo peruttu.

”Älä vajoa synkkyyteen.”
”Hyvää kannattaa odottaa.”
”Tunnelin päässä on valoa.”

Tilanteeseen sopivia ajatelmia ja mietelauseita on vaikka kuinka paljon. Vaikka tottahan se on. Mikään ei estä minua nauttimasta kulttuurielämyksistä, taidenäyttelyistä tai konserteista nytkään.

Itseasiassa kävinkin juuri varsin puhuttelevassa taidenäyttelyssä, joskin etäyhteyden avulla. Varsinkin tällaisena aikana tuntui erityisen hyvältä piipahtaa edes hetkeksi aivan eri ulottuvuuteen, mutta tiedän jääneeni paljosta paitsi. Minulle kulttuurielämä on aina merkinnyt juuri ihmisiä ja erilaisia kohtaamisia ihmisten välillä. Kulttuuri tuo ihmiset yhteen. Se avaa ovia, tarjoaa hetkiä pois todellisuudesta ja luo erilaisia maailmoja, joihin astua sisään, uppoutua ja ihastua.

Virtuaalikierros antoi lähes kaiken, minkä paikan päällä koettu näyttelykin olisi antanut, mutta kanssaihmisiä se ei voinut korvata. Kokematta jäivät hiljainen puheensorina, pohtivat katseet ja vaimeat askeleet. Ihmisten läsnäolo ja yhteenkuuluvuuden tunne. Oli vain minä, läppärini ja oppaan nauhoitettu ääni.

Tämän kevään aikana olen kaivannut kulttuuria ja sen ympärillä järjestettäviä tapahtumia enemmän kuin koskaan. Mutta sitäkin enemmän olen ikävöinyt ihmisiä.

Olen kaivannut ajatuksiinsa vaipuneita ikkunashoppailijoita ja vilkkaasti keskustelevia ohikulkijoita. Kaupungin hälinää, sykettä ja elämää. Ystäviä ja täysin tuntemattomia, joiden rinnalla laulaa Jonkun Paikallisen Bändin säestämänä Pitkää kuumaa kesää.

Kaikkein eniten olen kuitenkin kaivannut tunnetta, että mikä vain on mahdollista. Kun sosiaalista mediaa selatessa eteen ponnahtaa mainos tapahtumasta, johon on pakko päästä. Että hetkenä minä hyvänsä sisko soittaa ja houkuttelee mukaansa konserttiin, elokuviin, ihan mihin tahansa.

Kaipaan elämän spontaaniutta ja sitä, että tapahtumien tiedoissa lukee jotain muuta, kuin peruttu tai siirretty.

Rajoitusten lieventämisestä on kulunut jo pari viikkoa, mutta itse olen vasta nyt uskaltautumassa kaupungille ja aikeissa liittyä juhlahumuun. Tähän asti olen tyytynyt imemään uudelleen löydettyä vapauden tunnetta itseeni vain tuttujen somepäivitysten kautta ja odottanut, että epävarmuus tulevaisuudesta hälvenisi hieman.

Juuri nyt on lähes mahdotonta kuvitella, miltä ensi kesänä tuntuu, kun saan vihdoinkin astua odottamalleni festarialueelle. Luultavasti yhtä epäuskoiselta, kuin ajatus siitä nyt tuntuu. Mutta en aio jäädä sen enempää haikailemaan tulevaa tai murehtimaan menneitä.

Pieni, yltiöpositiivinen osa minussa nimittäin haluaa nähdä tämänkin koettelemuksen jollain lailla opettavaisena. Vaikka tulevasta kesästä on tulossa aivan erilainen kuin toivoin, on poikkeustilanne avannut silmäni näkemään sen, mikä elämässä ylipäätään on tärkeää.
Mummon halaukset, kummipojan suukottelut, vieri vieressä vietetyt illat läheisten kanssa ja ihmiset ympärilläni. Ihanat muistot eletyistä hetkistä, jotka kantavat myös tällaisten vaikeampien ajanjaksojen yli.

Korona on saanut minut elämään hetkessä ja muistuttanut minua nauttimaan niistä jokaisesta, suositusten mukaisista turvaväleistä huolimatta.