Pohjoisen merituulen hyytämä Oulu ja Etelä-Korean lämmin rantakaupunki Busan nauttivat molemmat meren läheisyydestä, ovat alueelleen merkittäviä satamakaupunkeja ja järjestävät vuosittain suuria taidetapahtumia. Molemmilla kaupungeilla on myös jotakin, josta he voisivat oppia toisiltaan.

Teksti ja kuvat: Aliisa Uusitalo

Saapuessani elokuun alussa huoneeseeni Dongseon yliopiston karanteenitilaksi muunnetun opiskelija-asuntolan 11. kerrokseen, tein merkillisen huomion: alas ikkunasta vilkaistessa suurkaupunki vilisi vihreää. Lintuperspektiivistä tarkasteltuna Busanin kaupunki ei koostu vain valtavista pilvenpiirtäjistä ja moderneista rakennuksista, vaan tavallisten asuntojen kirkkaan vihreinä hohtavista katoista.

Oulussa vihreää väriä on tottunut odottamaan lähinnä metsistä. Väri ei kuitenkaan ole ainut ero oululaisen ja busanilaisen rakennusten katoissa.

Etelä-Koreassa tyypillisen asunnon katto ei kohoa ylöspäin, vaan on tasainen ja upotettu rakennukseen. Usein katto toimiikin ikään kuin suurena parvekkeena, jossa asukkaat pitävät juhlia, tuulettavat pyykkiä ja istuttavat kasveja. Vihreä värikään ei ole valikoitunut sattumalta. Sen tarkoituksena on heijastaa auringon säteet itsestään pois, jolloin sekä katto että koko asunto pysyvät mahdollisimman viileinä.

Viileys taataan myös ilmastointilaitteella, joka löytyy lähes joka ikisestä kodista, hotellista ja asuntolasta. Viime heinäkuun helleaallon aikana ilmastointilaitteesta olisi ollut hyötyä myös omassa vuokra-asunnossani Oulussa. Vuosikymmeniä vanha asunto muuttui kesällä saunaksi, joka suoranaisesti imi kaiken ulkoa tulevan lämmön sisäänsä.

Tulevaisuudessa tuskin pääsemme eroon helteistä. Päinvastoin helleaallot saattavat pitkällä aikavälillä muuttua entistä kuumemmiksi, mikä pitäisi ottaa huomioon uusia rakennuksia suunniteltaessa.

Busanin Sasanggu-alueen kattoja päiväsaikaan.

Seuraavan ihmetykseni sain kohdata karanteenin jälkeen, kun olin lähdössä ensi kertaa ostoksille. Kadulle astuessani huomasin kauhukseni, ettei missään näkynyt ensimmäistäkään jalkakäytävää. Silloin kun jalkakäytävä löytyi, oli se usein niin kapea ja hankalakulkuinen, että nopeampaa oli ottaa mallia paikallisista ja yksinkertaisesti pujotella autojen läpi kohti metroasemaa.

Tämän ensimmäisen varsinaisen kulttuurishokin jälkeen huomasin korealaisessa liikenteessä pian jotain positiivista: liikennevalot. Kun valot syttyvät, alkaa tutun vihreän ukon vieressä tikittää aika, joka kertoo, kuinka monta sekuntia jalankulkijalla on aikaa ylittää tie. Koin systeemin huomattavasti helpommaksi kuin suomalaisen version, jossa valon päättymisestä varoittaa ainoastaan loppumetreillä heikko vilkutus.

Busanin kaupunki puolestaan voisi hyötyä liikenteessään Oulun mittavista pyöräily- sekä kävelyteistä. En usko, että me oululaiset tai suomalaiset ylipäätään osaamme arvostaa sitä, kuinka paljon pyörä- ja kävelytieverkostomme helpottavat kulkemista. Teitä on myös huomattavasti mukavampi katsella, kun ne eivät ole survottu täyteen autoja ja ovat sen sijaan vapautuneet kaupunkimaiseman ihasteluun.

Käteväksi Busanin kaupungin tekevät lisäksi sen lukuisat kassahenkilöttömät itsepalvelukaupat- ja automaatit. Elokuun tuskanhikisten helteiden aikaan mikään ei ollut helpottavampaa kuin napata metroaseman automaatista pullo virkistävää juotavaa. Sen turvin jaksoin kävellä ylös lähes kilometrin pituisen mäen, jonka juuressa yliopistoni kököttää. Sosiaalisten tilanteiden kammoiselle lisähelpotusta tuovat myös itsepalvelukassoilla ja valvontakameroilla varustetut herkkukaupat, joissa hankalia kysymyksiä kysyvästä henkilökunnasta ei ole tietoakaan.

Vaikka laajat metroverkostot ovat Suomessa vielä pääosin päiväunta, ei se estä haaveilemasta niistä. Busanissa metro on yksinkertaisesti paras tapa liikkua, ja se myös onnistuu eliminoimaan ruuhkaa muuten kiireisiltä autoteiltä.

Liikkumisen kätevyys ei ole kuitenkaan metron ainoa valttikortti. Metroon ja busseihin liitettävä matkustuskortti toimii myös julkisen liikenteen ulkopuolella. Kortti käy lähikaupoissa maksuvälineenä, mikä oli suuri helpotus turistille, jonka oma suomalainen pankkikortti toimii kaupoissa vain noin 40 prosenttia ajasta.

Ja missä ovatkaan oululaiset perinteiset ruokakojut? Ruoka tuntuu puuttuvan melkein tyystin Oulun katukuvasta. Tällä hetkellä katumarkkinoita järjestetään Oulussa vain muutaman kerran vuodessa ruokafestivaalien muodossa.

Busanissa ruokakojut taas ovat osa arkea. Kaduilla kävellessä vastaan tulee useita kertoja vanhuksia, jotka myyvät milloin sukkia, milloin tuoreita hedelmiä. Lisäksi perinteisistä katukaupoista on helppoa löytää samana aamuna pyydystettyjä mereneläviä sekä suoraan silmien edessä paistettuja suolaisia ja makeita herkkuja.

Perinteinen katukauppa Gukje market Busanissa.

Valitettavasti myös Busanissa herkkuja, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia myyvät vanhukset voivat tulevaisuudessa olla vaarassa jäädä suurten ketjujen jalkoihin. Jo ennen koronapandemiaa verkkomyynnin suosio Koreassa on kasvanut räjähdysmäisesti, ja yhä useammat korealaiset valitsevat perinteisten katukauppojen sijaan suuret vähittäiskaupat.

Se olisi sääli, sillä mielestäni juuri paikallisuus ja erottautuminen maiden pääkaupungeista ovat sekä Oulun että Busanin yksi suurimmista valttikorteista.