Valokuvataiteilija ja Pohjoisen valokuvakeskuksen hallituksen puheenjohtaja Kati Leinoselle valokuvaus merkitsee yhteyttä maailmaan, sen ilmiöihin ja ihmisiin.
Teksti ja kuvat: Eija Eskola
1. Kuka olet ja mitä teet?
”Olen oululainen valokuvataiteilija. Opiskelin valokuvaa London College of Printing -oppilaitoksessa, josta valmistuin taiteen kandiksi 90-luvun lopulla. Suoritin maisteriopinnot myöhemmin Lapin yliopistossa, jossa pääaineeni oli audiovisuaalinen-mediakulttuuri ja josta valmistuin 2013.
Tällä hetkellä työskentelen pitkäkestoisen dokumentaarisen projektin parissa, joka sijoittuu Pohjois-Karjalaan mieheni sukutilalle ja pohtii tilan historian kautta muun muassa siirtokarjalaisuuteen liittyviä teemoja.”
2. Miten olet päätynyt valokuvataiteilijaksi? Mitä taide ja valokuvaaminen sinulle merkitsee?
”Kävin kuvataidepainotteisen lukion, joten luova ala on aina ollut selvää, mutta valokuvan löysin vasta Englannissa 90-luvun puolivälissä. Vielä lukiossa harrastin teatteria, näyttelin Oulun ylioppilasteatterissa ja olin varma, että minusta tulee isona näyttelijä. Ryhmämme hajottua aloin pohtia muita vaihtoehtoja. Lähdin Lontooseen viettämään välivuotta, joka venyi seitsemäksi vuodeksi. Niistä neljä opiskelin valokuvaa.
Olin Lontoossa töissä au-pairina ja sain perheeltäni vanhan kinofilmikameran, jonka kanssa menin valokuvaus- ja pimiötyöskentelykurssille. Se vei minut samoin tein valokuvan maailmaan. Pääsin ensin opiskelemaan valokuvaa Berkshire College of Art & Design -oppilaitokseen ja sieltä jatkamaan taiteen kandin opintoihin Lontooseen.
Valokuva merkitsee minulle yhteyttä maailmaan, sen ilmiöihin ja ihmisiin. Valokuvaaminen on oman paikkani etsimistä tietyssä paikassa ja yhteisössä. Se on tapani käsitellä minua ympäröivää maailmaa. Parasta on valokuvan kautta oivaltaminen ja yhteyden löytäminen.”
3. Milloin valokuvasta tulee taidetta?
”Kun teen valokuvataidetta, se on omaehtoista ja vapaata ilmaisua, eikä sitä määrittele mitkään ulkopuoliset tahot. Tilaustöissä valokuvaa ohjaa asiakkaan toiveet ja kriteerit, mutta taiteen kentällä luon itse rajani ja tavoitteeni.”
4. Mikä sinua inspiroi?
”Inspiroidun arkisista tapahtumista ja kohtaamisista, ihmisten tarinoista ja kohtaloista sekä siitä, miten niiden kautta elämämme linkittyvät toisiinsa.”
5. Sinulla on tällä hetkellä valokuvanäyttely Valvegalleriassa. Kerrotko hieman näyttelyn taustoja? Miltä tuntuu tehdä valokuvaprojekti itselle henkilökohtaisesta aiheesta?
”Näyttelyni Vastapuu: Jäämistö on ensimmäinen osa laajaa dokumentaarista valokuvaprojektia, joka sijoittuu Pohjois-Karjalaan appiukkoni kotitilalle. Näyttelyn teokset rakentavat muotokuvaa Vastapuun tilan jäämistön kautta tilan rakentajista Sylvi ja Heikki Vastapuusta, jotka tulivat siirtokarjalaisina 40-luvulla pieneen Pohjois-Karjalan kylään. Ruskelasta tulleille siirtolaismaanviljelijöille annettiin pala maata Höytiäisen jättömailta, johon rakentaa elämä uudestaan. Näiden mikrohistorioiden kautta projekti kiinnittyy suomalaisen siirtolaisuuden historiaan ja sen laajempia teemoja ovat uudelleen alkaminen ja kaiken katoavaisuus.
Projekti sai alkunsa 70-luvulla kuolleen Heikin hakkaamista polttopuista, jotka olivat niin täynnä tunnearvoa, ettei niihin appiukkoni eläessä saanut koskea. Ne olivat kuin pyhäinjäännöksiä. Appiukkoni kuoltua kaivoin puut liiteristä varovaisin ottein, ettei niiden pintaan vuosikymmenten saatossa kertynyt toukkien kaivertama puupöly ravisisi pois. Kuvasin muotokuvia haloista ja varastoin ne turvallisempaan tilaan.
Myös edellinen projektini oli todella henkilökohtainen. Minulle on tärkeää, että aiheeni ovat henkilökohtaisia, jolloin toisaalta tekijänä asetan itseni paljaaksi, mutta pääsen myös sukeltamaan tarpeeksi syvälle aiheeseen, enkä tarkastele sitä vain ulkopuolisin silmin.”
”Uskon, että jos teen tarpeeksi kiinnostavaa taidetta, niin se itsessään johtaa asioihin, eikä niitä erikseen tarvitse tavoitella”, Leinonen sanoo.
6. Onko sinulla valokuvaukseen tai taiteeseen liittyviä esikuvia?
”Heitä on liian paljon lueteltavaksi, mutta yksi esimerkki on amerikkalainen valokuvataiteilija Sally Mann, jonka näyttely 90-luvun alussa Punkaharjun Retretissä on jäänyt vahvasti mieleen, ja jonka innoittamana opiskelin märkälevytekniikkaa Rochesterissa France Scully-Ostermanin opissa.”
7. Kaipaako Oulun taidekenttä mielestäsi jotain lisää?
”Visuaaliset taiteet kaipaavat mielestäni lisää tiloja niin tekijöille kuin taiteen esittämiselle. Taidemuseon ja gallerioiden lisäksi Oulun kokoiseen kaupunkiin mahtuisi taidehalli siihen tarkoitukseen.”
8. Mikä on lempipaikkasi Oulussa?
”Harrastan ratsastusta ja hevoseni asuvat Äimärautiolla, joten vietän käytännössä kaiken vapaa-aikani siellä. Se on minun hyvän mielen paikkani Oulussa.
Edellinen pitkäkestoinen dokumentaarinen projektini liittyikin Äimärautioon. Tutkin siinä nykypäivän hevoskulttuuria Äimäraution yhteisön ja ja arjen kautta. Projektini julkaistiin valokuvakirjana vuonna 2018 ja se oli ehdolla vuoden valokuvataidekirjapalkinnon saajaksi.”
9. Tulevaisuuden haaveesi?
”Haluan jatkaa taiteen tekemistä mahdollisimman pitkään ja pyrin kehittymään taiteilijana. Mitään erityisiä tavoitteita en ole itselleni taiteilijana asettanut, vaan pyrin tekemään työtäni mahdollisimman hyvin – käsittelemään kulloistakin aihettani moniulotteisesti ja syvästi. Uskon, että jos teen tarpeeksi kiinnostavaa taidetta, niin se itsessään johtaa asioihin, eikä niitä erikseen tarvitse tavoitella.”
10. Paras elämänohjeesi Kaupunnin lukijoille?
”Hengitä.”
