10 kysymystä: Ville Larkkonen

Ville Larkkosen valokuvanäyttely Kaiho on esillä Hollihaan puiston Taidekontissa. Filmikuvista koostuva näyttely sisältää valokuvia Oulusta, Hailuodosta ja Jyväskylästä, mutta myös Venäjältä ja Keski-Aasiasta. Näyttelyn kantava voima on tuplavalotus.

Haastattelu: Sallamaari Paavola
Kuvat: Suvi Maaria

1. Kuka olet ja mitä teet?

”Olen Ville Larkkonen, 27-vuotias valokuvauksen harrastaja. Vietän ainakin toistaiseksi viimeistä opiskelija-kevättäni ja valmistun pian yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Valokuvaamisen lisäksi käyn boulderoimassa, luen kirjoja ja harrastan melko laaja-alaisesti kaikkea kulttuuria. ”

2. Valokuvanäyttelysi Kaiho on esillä Hollihaan puiston Taidekontissa. Kuinka Kaiho syntyi ja kuinka kuvailisit näyttelyäsi?

”Näyttely syntyi oikeastaan siitä ajatuksesta, että minulla on ihan valtavasti kuvia vuosien varrelta. Ajattelin, että niistä olisi varmasti eniten iloa, jos niitä näkisi jossain muuallakin kuin kotini seinillä. Lähdin kehittämään valokuvanäyttelyä, jonka kantavaksi voimaksi halusin ottaa tuplavalotuksen – en ollut nähnyt Suomessa aiemmin vastaavaa näyttelyä. Tuplavalotus (tai kaksoisvalotus) tarkoittaa siis sitä, että samalle filmille kuvataan kaksi kuvaa päällekkäin.

Valitsin näyttelyyn kuvat, joiden ajattelin sopivan hyvin yhteen keskenään ja toisaalta myös Hollihaan Taidekontin ympäristöön. Näyttelyyn päätyi kuvia parin viime vuoden ajalta Oulusta, Hailuodosta ja Jyväskylästä, mutta myös Venäjältä ja Keski-Aasiasta. Mietin pitkään nimeä näyttelylleni. Katsoin kuvia uudestaan ja uudestaan ja mietin millaisia tunteita ne herättivät minussa: surumielisyyttä, haikeutta, kaipausta ja ehkä myös toivottomuutta. Lopulta päädyin siihen, että kaiho kuvaa tätä näyttelyä parhaiten.

Roland Barthes on kuuluisasti todennut, että valokuvat päätyvät tuottamaan kuolemaa pyrkiessään vangitsemaan elämää. Valokuvat toimivat ikään kuin testamentteina kaiken katoavaisuudelle ja kuolemalle. Barthes käytti esimerkkinä kuvaa äidistään, joka edusti hänelle sitä, että joku päivä hänen äitinsä tulee kuolemaan ja silloin hänen äidistään jää jäljelle vain tämä valokuva. Jokaisessa valokuvassa piilee tämä perustavanlaatuinen surumielisyys, vaikka sitä harvemmin tulee ajatelleeksi Instagramin aikakaudella. Koen, että Kaihon valokuvat huokuvat tätä samaa surumielisyyttä.”

3. Olet kotoisin Jyväskylästä. Kuinka päädyit järjestämään näyttelyn Taidekontissa?

”Kumppanini asuu Oulussa ja Oulusta on tullut minulle varsinkin koronarajoitusten aikaan toinen koti, kun kaikki yliopisto-opetuskin on ollut etänä. Huomasin, että Oulu Urban Culture etsii uusia taiteilijoita Taidekontille ja lähetin heille viestiä. Tämä Taidekontti on hieno projekti varsinkin nyt, kun muuta kulttuuria on niin vähän tarjolla.”

4. Kerrot näyttelysi esittelyssä, että olet pyrkinyt poistamaan kuvistasi tarkan valokuvallisuuden, kuville ominaisen hetken vangitsemisen. Mistä siinä on kyse?

”Yhtä kuvaa lukuun ottamatta kaikki Kaihon kuvat ovat tuplavalotettuja. Tämä tarkoittaa jo itsessään sitä, että ne eivät kuvina vangitse yhtä tiettyä hetkeä. Toki voisi ajatella, että kuvat vangitsevat kaksi hetkeä, mutta näyttelyn kuvat ovat kuitenkin enemmän kuin osiensa summa ja luovat aivan oman maailmansa. Koen, että kuvat ovat kuin ihmisen muisti hänen yrittäessään muistella jotain vuosia sitten tapahtunutta. Ihminen ei ihan muista, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat, kuka teki mitäkin ja missä ihmiset tarkalleen olivat. Tai ehkä hän olikin tapahtuman aikaan humalassa ja muistot ovat sen takia sumeina omassa päässä. 

Voi ajatella, että valokuvilla on tyypillisesti kaksi ominaispiirrettä. Ne ovat tarkkoja (puhutaan esimerkiksi valokuvamuistista), ja toisaalta niissä ei ole mitään ajallista ulottuvuutta. Esimerkiksi tehtaasta voi ottaa kuvan, joka näyttää tarkasti kaikki tehtaan koneet. Kuva ei kuitenkaan kerro vielä mitään tehtaan koneiden toiminnasta, koska toiminta tapahtuu ajassa. Kaihon kuvissa nämä kaksi ominaispiirrettä liukenevat. Kuvat eivät ole tarkkoja kuvauksia maailmasta ja toisaalta niihin on tullut ajallisuuden elementti, joka on sumea ja hämärä. Tämä ajallisuuden elementti ei kuitenkaan kerro mitään toiminnasta, vaan lähinnä muistuttaa kaiken katoavaisuudesta ja ihmismuistin rajallisuudesta.”

Minua puhuttelevat valokuvat, jotka kestävät aikaa ja joihin voi palata aina uudestaan ja uudestaan. Nykyisessä Instagram-ajassa tuntuu, että kuvien katsominen on menettänyt merkityksensä”, Larkkonen sanoo.

5. Olet harrastanut filmikuvaamista noin seitsemän vuoden ajan. Mikä sai sinut kiinnostumaan kuvaamisesta?

”Valokuvat alkoivat kiehtomaan minua ensimmäisen kerran teini-iässä, kun luin upeista valokuvistaan tunnettua National Geographic -lehteä. Minulla oli Olympuksen digipokkari, jolla otin hyvin keskinkertaisia kuvia, joita minulla ei taida olla enää paljoa edes jäljellä.

Innostus filmillä kuvaamiseen on pidempi tarina. Lähdin heti lukiosta ylioppilaskirjoitusten jälkeen yksin reilaamaan. Yhdessä vaiheessa reiliä päädyin Budapestiin, jossa harhailin kaduilla ilman yöpaikkaa. Päädyin lopulta pieneen hostelliin, jonka omisti vanha eteläkorealainen reppureissaaja, jolla oli tosi paljon vanhoja filmikameroita, erityisesti Neuvostoliitosta. Hän esitteli minulle kameroitaan, kertoi niiden linsseistä, käytettävyydestä ja eri filosofioista läntisten ja neuvostoliittolaisten kameroiden välillä. Hänellä oli valtava intohimo vanhoihin kameroihin.

Hän pyysi minua ottamaan kuvan yhdellä kameroistaan ja kuvailemaan, miltä kuvan ottaminen tuntui. Se tuntui kokemuksena perustavanlaatuisesti erilaiselta kuin digikameran käyttäminen. Laukaisimen painaminen tuntui syvällä kehossa asti. Tuntui kuin olisin ottanut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti valokuvan. Tykkään vieläkin välillä palata siihen muistoon ja rakastan antaa kameroitani hetkeksi sellaisten ihmisten käyttöön, jotka eivät ole juurikaan kuvanneet filmillä. Haluan mahdollistaa heille samankaltaisen kokemuksen, kuin mikä itselläni oli tuona iltana 18-vuotiaana Budapestissä.

Reilu vuosi tuon illan jälkeen vietin välivuotta ja lähdin kiertämään Itä-Eurooppaa kolmeksi kuukaudeksi. Sillä kertaa otin mukaan pappani vanhan pokkarin, länsisaksalaisen Voigtländerin Vitomatic II:n, joka on laadukas ja helppokäyttöinen filmikamera. Olin kuvannut sillä jo jonkin verran Suomessa, mutta sillä reissulla otetut kuvat olivat merkittäviä pysyvän innostuksen syntymiseen filmikuvaukseen.

Löysin tuplavalotuksen vuonna 2019 ollessani vaihto-opiskelemassa Pietarissa. Kämppikseni harrasti myös filmikuvaamista ja hän osti kirpputorilta neuvostoliittolaisen Smena 8M -kameran. Se on maailmanhistorian tuotetuin kamera, joka on ollut jossain vaiheessa varmasti jokaisessa neuvostoliittolaisessa perheessä. Kameraksi Smena 8M on todella halpa ja ruma muovilaatikko, jossa on hyvin keskinkertainen linssi. Sen käyttäminen ei ole myöskään täysin intuitiivista tai kovin käyttövarmaa, mistä johtuen kämppikseni kuvasi vahingossa useita kuvia päällekkäin. Kuvista tuli kuitenkin tosi hienoja, minkä vuoksi ostin samanlaisen kameran. Aloimme kehittämään yhdessä omia kuvaustyylejämme tuplavalotuksen pohjalta.

Suurin osa Kaihon kuvista on kuvattu Smena 8M -kameralla. Se on todella hyvä tuplavalotuskuvien ottamiseen, koska sitä on helppoa ”käyttää väärin” haluamallaan tavalla. Monissa muissa filmikameroissa on pyritty estämään tai ainakin hankaloittamaan filmin valottamista useita kertoja, jotta valokuvaajat eivät ottaisi vahingossa tuplavalotuksia. Smenan vanhan linssin takia kuvista tulee lisäksi hienolla tavalla vanhahtavia ”retro” -valokuvia, mistä tykkään.”

6. Miltä maailma näyttää linssin läpi, millaisiin asioihin huomiosi kiinnittyy valokuvatessasi?

”Valokuvaus on aivan oma maailman katsomisen tapa. Usein alan kiinnittämään huomiota erilaisiin asioihin ja hahmottamaan sitä, mistä saisi hyvän kuvan, vasta kun laitan kameran etsimen silmälle. Tykkään kuvata monenlaisia asioita: yhtä lailla maisemakuvia kuin pieniä yksityiskohtia, kuten vaikkapa kaupunkitilassa kasvavia sieniä tai graffiteja. Yksi asia, mitä haluaisin kuvata enemmän, on muotokuvat.

Tuplavalotuksessa hyvien kuvien saaminen on toisinaan aika arpapeliä, ja sitä on tullut opeteltua yrityksen ja erehdyksen kautta. Sitä voi pyrkiä tekemään hyvin systemaattisesti tai sitten vain hassutella ja katsoa, mitä tulee. Pääsääntöisesti pyrin tekemään sitä ajatuksen kanssa. Silloin yritän etukäteen miettiä, minkälaiset kaksi asiaa voisivat näyttää hyvältä ja kiinnostavalta yhdessä. Esimerkiksi näyttelyni kuvassa, jossa on patsas Kaliningradissa, patsasta ympäröivä betoniympyrä sulautuu mahtavalla tavalla kuvaan betoniaidasta, jossa on ympyröitä. Lähestyin kuvan ottamista silloin muotojen kautta.”

7. Millainen valokuva puhuttelee sinua katsojana?

”Hyvässä valokuvassa on kaksi asiaa. Valokuvan pitää olla tasapainoinen ja miellyttävä silmälle. Tämän lisäksi kuvassa täytyy olla jokin kiinnostava yksityiskohta tai ”jippo”, jota itse ajattelen ”rosoisuutena”, joka herättää katsojan mielenkiinnon. Barthes kutsui näitä ominaisuuksia termeillä studium ja punctum. Monesti näkee teknisesti todella taitavia valokuvia, joista puuttuu juuri jokin tietty rosoisuus, joka tekee kuvasta aidosti kiinnostavan. Sen elementin saaminen kuvaan on hieman jopa mystistä touhua.

Minua puhuttelevat valokuvat, jotka kestävät aikaa ja joihin voi palata aina uudestaan ja uudestaan. Nykyisessä Instagram-ajassa tuntuu, että kuvien katsominen on menettänyt merkityksensä. Kuten Antti Nylén kirjoittaa erinomaisessa kirjassaan Johdatus filmiaikaan, kuvia ei enää aidosti katsella, vaan ne merkitään ”tykätyiksi”. Siksi valokuvanäyttelyt ovat tärkeitä, koska ne pakottavat aidosti katselemaan kuvia tai ainakin ne luovat sille mahdollisuuden. 

Minulle filmikuvaus on ollut myös jonkinlaista kapinaa Instagramin tuottamaa kuvien paljoutta ja hektisyyttä vastaan. Siksi on tavallaan ironista, että mulla on nykyään oma Instagram-tili mun kuville, @kajottuavaloa. Filmikuvaaminen on yksinkertaisesti kokemuksellisesti erilaista kuin digikuvaaminen. Nylén kirjoittaa tästä kiinnostavalla tavalla, jos aihepiiri kiinnostaa enemmän.”

8. Millaisena kulttuurikaupunkina näet Oulun?

”Harmillisesti koronarajoituksien takia en ole päässyt näkemään Oulun kulttuuritarjonnan koko potentiaalia. Sen verran mitä olen ehtinyt kokemaan ja kuulemaan, Oulu kuulostaa mainiolta kulttuurikaupungilta! Täällä tapahtuu paljon kaikenlaista.”

9. Entä mikä on mielestäsi kuvauksellisin paikka Oulussa?

”Ehkä itse asiassa Hollihaan puisto, missä Taidekonttikin sijaitsee. Siellä on paljon juttuja, mitä kuvata. Olen viime aikoina käynyt siellä usein iltaisin kävelyllä ja samalla pohtinut, että Stora Enson sellutehtaasta saisi joinakin iltoina tosi hienoja, dystooppisia kuvia. Mulla ei tosin ehkä ole oikeita välineitä niiden kuvien ottamiseen. Oulun lähiseudulla hyviä kuvauspaikkoja ovat Varjakansaari ja Hailuoto.”

10. Paras ohjeesi Kaupunnin lukijoille?

”Tämä neuvo on erityisesti aloitteleville filmikuvaajille, mutta se sopii myös elämään yleisesti – opettele syleilemään virheitäsi. ”

Kaiho-näyttely on nähtävillä Hollihaan puiston Taidekontissa 14. huhtikuuta saakka. Näyttely on auki joka päivä klo 12-19.

Sallamaari Paavola

Sallamaari Paavola

Lapista kotoisin oleva Sallamaari on Kaupunnin toimittaja, joka kulkee kuulokkeet päässä niin kaduilla kuin kotonakin. Sallamaarin lempiasioita elämässä ovat vanhat elokuvat, lukeminen, true crime -podcastit sekä pasta.
Sallamaari Paavola

Sallamaari Paavola

Lapista kotoisin oleva Sallamaari on Kaupunnin toimittaja, joka kulkee kuulokkeet päässä niin kaduilla kuin kotonakin. Sallamaarin lempiasioita elämässä ovat vanhat elokuvat, lukeminen, true crime -podcastit sekä pasta.

Jaa somessa

Share on facebook
Share on twitter
Share on whatsapp

Saatat pitää myös

Close Menu