Sukupuolivähemmistöjen hoitoa Suomessa vaivaavat etenkin uuvuttava ja hidas diagnoosiprosessi sekä terveydenhuollon ammattilaisten kokemattomuus. Pelkona on, että uudistusaikeista huolimatta ongelmiin ei ole luvassa tarpeeksi tehokkaita ratkaisuja.

Teksti ja kuvat: Aliisa Uusitalo

 ”Transsukupuolisuus on varmaan ainoa diagnoosi Suomessa, jonka saamisessa kestää vuodesta kolmeen vuotta. Se on vähän sama kuin jos syöpää alettaisiin hoitaa vasta, kun se on jo terminaalivaiheessa”, toteaa Jasmin Hulkko.

Hulkko sai transsukupuolisuuden diagnoosin viime vuoden lokakuussa. Prosessin hän kävi läpi Helsingissä. Tällä hetkellä Hulkko käy vielä transprosessiinsa liittyen terapiakäynneillä etäyhteyden päästä. 

”Minulla itselläni diagnoosiprosessi oli tosi helppo ja positiivinen kokemus, mutta tiedän kyllä monia, joille se ei ole ollut sitä. Uskon, että kun on vähän iäkkäämpi ja on kokemusta työelämästä, tulee ehkä paremmin kuulluksi”, Hulkko pohtii. 

Oulusta ei Hulkon kokemuksen mukaan löydy helposti terapeuttia, joka olisi koulutettu hoitamaan vähemmistösensitiivisiä asioita. Siksi hän on itse kokenut parhaimmaksi hakea hoitoa pääkaupunkiseudulta.

Translaki muutospaineiden alla

Vastaavia kokemuksia on myös muilla transsukupuolisilla henkilöillä, eikä epäkohdissa ja ongelmissa ole varsinaisesti mitään uutta. 

Suomi sai jo vuonna 2012 Euroopan ihmisoikeusvaltuutetulta suosituksen uudistaa nykyistä lainsäädäntöä. Sen jälkeen Ihmisoikeustuomioistuin on todennut esimerkiksi Ranskan translain rikkovan Euroopan ihmisoikeussopimusta vaatiessaan lisääntymiskyvyttömyyttä sukupuolen vahvistamisprosessissa. Sama epäkohta on vallinnut pitkään myös Suomessa.

Myös suomalaisen diagnoosiprosessin ja sukupuolen juridisen vahvistamisen hitaus ovat saaneet ihmisoikeusjärjestöiltä kritiikkiä. Muun muassa Tanskassa ja Norjassa henkilön juridinen sukupuoli määräytyy henkilön omalla ilmoituksella, eikä vaadi erillistä lääketieteellistä selvitystä. Suomessa sukupuolen juridinen vahvistus on mahdollinen vasta, kun henkilö on käynyt läpi pitkän diagnoosiprosessin ja elänyt vuoden ajan uuden identiteetin kanssa.

Suomen translaki on ollut jo vuosia kovan muutospaineen alla. Sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavan Trasek ry:n mukaan nykyinen translaki ”on jäämässä yhä pahemmin jälkeen muun Euroopan lakien kehityssuunnasta”. Lain uudistuksen eteneminen on kuitenkin jäänyt muiden ongelmien jalkoihin.

Kasperi Elkki (vas.) ja Lauri Tollola (oik.) juontavat Haarovälissä -podcastia, joka keskittyy keskusteluun sukupuolesta ja seksuaalisuudesta.

”Varaudu odottelemaan”

Transaiheesta keskustelu on tuttua myös Oulun yliopistossa opiskeleville Kasperi Elkille ja Lauri Tollolalle. Miehet juontavat yhdessä Ilarin (sukunimeä ei ole mainittu tunnistamissyistä) kanssa Haarovälissä -podcastia, joka keskittyy keskusteluun sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Molemmilla on myös omakohtaista kokemusta hoitoprosessista ja sen epäkohdista.

Tollola haki diagnoosia Tampereen nuorisopuolelta 17-vuotiaana,  ja Elkki 19-vuotiaana Tampereen trans-poliklinikalta. Elkillä diagnoosin saaminen kesti noin vuoden.

”Kaikkien trans-poliklinikalla käyntien välillä oli 3 kuukautta, joka tuntui silloin todella pitkältä ajalta. Muilta olen kuullut, että tämä aika on vain pidentynyt omien käyntieni jälkeen. Tiedän tapauksia, jossa on joutunut ottamaan useamman kerran yhteyttä, koska siellä on niin paljon ruuhkaa”, hän kertoo.

Nuorisopsykiatrian puolella diagnoosin saamisessa kestää usein tavallista pidempään. Lähetteiden määrä nuorisopuolella on kasvanut, mikä on ruuhkauttanut klinikoita.

”Itse kun kävin diagnoosin haun nuorisopuolen kautta, he sanoivat silloin jo heti kättelyssä, että voit varautua odottelemaan ainakin vuoden, kun normaalisti diagnoosiaika on noin puoli vuotta. Lopulta diagnoosin saamisessa meni noin puolitoista vuotta. Puoli vuotta kesti päästä ensimmäiselle käynnille lähetteen kanssa, ja sitten puolitoista vuotta itse diagnoosiin”, Tollola kertoo.

Tietoa puuttuu lääkäreiltäkin

Etenkin pienemmillä paikkakunnilla lähetteiden saamisessa voi joskus tulla ongelmia. Tollolan kokemuksen mukaan oman paikkakunnan lääkäri ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, miten tilanteessa kuuluisi toimia.

”Lääkäri lupasi ottaa yhteyttä ylilääkäriin ja kysyä, voiko hän kirjoittaa lähetettä, vaikka kerroin hänelle, että kaikkien lääkäreiden pitäisi pystyä se kirjoittamaan. Kun lähetettä ei lopulta kuulunut, äitini soitti sinne ja sanoi, että tämä ei jää tähän. Sen jälkeen lähete tuli kyllä aika nopeasti. Kävi kuitenkin ilmi, ettei lääkäri edes ollut kirjannut mihinkään ylös, että olen tullut lähetettä hakemaan”, Tollola muistelee. 

Vastaavat tilanteet ovat pienillä paikkakunnilla asuville sukupuolivähemmistöille tuttuja. Esimerkiksi trans- ja muun sukupuolisten oikeuksia ajavan Trasek ry:n sivuilta löytyykin erillinen tulostettava ohje, jonka voi antaa lääkärille jos epäilee, ettei tämä osaa kirjoittaa lähetettä.

Elkin mukaan samankaltainen tietämättömyys toistuu usein trans-poliklinikan ulkopuolisessa terveydenhuollossa. 

”Yleensä transukupuolinen henkilö itse tietää enemmän siitä, mitä pitäisi tapahtua kuin terveydenhuollon ammattilainen”, hän toteaa.

Ylläpitohoidon aikana terveyskeskuksissa kohtaa usein kysymyksiä hormonikorvaushoidosta. Elkki on tottunut esimerkiksi selittämään, miksi hän käyttää testosteronia, ja kuinka kauan hänen täytyy hormonia vielä käyttää.

”Kysely ei ole välttämättä mitenkään tenttaavaa mutta joskus on selvää, että he eivät vain ole oikein sisäistäneet, että olen transsukupuolinen ja tämä on jatkuvaa hormonikorvaushoitoa.”

Terveydenhuollossa kaivattaisiin lisää tietoa ja koulutusta transasioista. Tietämättömyys näkyy erityisesti trans-poliklinikan ulkopuolisessa terveydenhuollossa. Kuvituskuva.

PALKOn hoitosuositukset huolestuttavat

Tollola ja Elkki ovat molemmat huolissaan Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvoston (PALKO) uusista hoitosuosituksista sukupuolidysforiaa kokeville. 

Sukupuolidysforialla tarkoitetaan henkilön kokeman sukupuoliristiriidan aiheuttamaa kokonaisvaltaista pahanolon tunnetta. Esimerkiksi väärinsukupuolittaminen sosiaalisissa tilanteissa tai omaan kehoon liittyvät vierauden kokemukset ovat sukupuolidysforiaa kokevalle henkisesti raskaita.

Uudistuksessa korostetaan muun muassa muiden terveysongelmien hoitamista ennen trans-poliklinikoille pääsyä. Setan mukaan tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi mielenterveysongelmat tai jopa ylipaino voisivat hidastaa erikoissairaanhoitoon pääsemistä.

”En itse ainakaan ymmärrä, mitä hyötyä on ennen trans-poliklinikalle pääsyä keskustella asiasta sellaisen paikallisen terveydenhuollon henkilön kanssa, jolla ei välttämättä ole mitään tarkempaa koulutusta asiasta. Tuntuu, että oletetaan, että transsukupuolisuuden taustalla on aina oltava jokin mielenterveydellinen ongelma, vaikka se ei olisikaan itse se transsukupuolisuus”, Tollola sanoo.

PALKOn uudet hoitosuositukset saattavat lisäksi viivästyttää jo entisestään raskasta diagnoosiprosessia siirtämällä vastuuta hoidoista perusterveydenhuoltoon. Sukupuolidysforiaa kokevien pääsy erikoissairaanhoitoon saattaisi uudistuksen takia hankaloitua.

Tollolan mielestä PALKOn suositukset odottavat perusterveydenhuollolta liikoja.  

”PALKOn suositukset vaatisivat kyllä toimiakseen sitten sen, että jokainen terveydenhuollon ammattilainen koulutettaisiin transasioihin. Mielestäni myös transpolilla tarvittaisiin kovasti enemmän koulutusta, joten en usko, että tämä toimisi, jos jokaiselta sairaanhoitopiiriltä vaadittaisiin spesifiä koulutusta transasioihin”, hän lisää.

Elkki arvioi, että vaikka koulutusta saataisiin järjestettyä kaikille, sen sisällössä saattaisi tulla ongelmia. 

”Terveydenhuollolta puuttuu koulutusta transasioihin liittyen, mutta sitten minulla on myös pelko, että jos tätä koulutusta alettaisiin järjestämään, niin tulisiko koulutus perustumaan jo vanhentuneisiin käsityksiin transihmisistä?”, Elkki pohtii.

Elkin mielestä transihmiset pitäisi ottaa myös huomioon yksilöinä, joiden kokemus ”ei perustu yhteen stereotyyppiseen transtarinaan”.

”Sukupuolen ilmaisukin on todella monimutkainen asia, eikä siitä ole helppo vetää yksinkertaisia kehitysportaita, kuten trans-poliklinikalla joskus suhtaudutaan asioihin.” 

Tollola ja Elkki ovat huolissaan PALKOn uusista hoitosuosituksista sukupuolidysforiaa kokeville. Tollola toteaa, että suositukset odottavat perusterveydenhuollolta liikoja. 

Aukkoja hoidoissa ja koulutuksessa

Jasmin Hulkko kokee, että ylivoimaisesti suurin ongelma transhoitojen suhteen on ollut prosessin pituus.  Dysforiaa hoitavia hormoneita ja muita hoitoja on saatu vasta pitkän diagnoosiprosessin jälkeen. 

Kun hoidot on saatu alkuun, sukupuolen laillista vahvistamista täytyy odotella vielä lisää. Sukupuolen oikeudelliseen vahvistamiseen vaaditaan, että diagnoosin saamisen jälkeen transsukupuolinen henkilö elää jonkin aikaa uuden identiteetin kanssa. Tämä välivaihe voi joskus hankaloittaa muun muassa matkustamista ja terveydenhuollossa asioimista.

Hulkko lisää, että pitkä prosessi on omiaan lisäämään sukupuolivähemmistöjen itsemurhariskiä. Transsukupuolisten itsemurhayritysten määrä on USA:n National Center for Transgender Equality -järjestön teettämän kyselyn mukaan jopa yhdeksän kertaa korkeampi kuin muulla väestöllä. 

”Kun on jo itselle ensin tullut kaapista ja käynyt sen prosessin päässään läpi, niin sitten kun lähtee hakemaan diagnoosia, jossa ei oikein pääse eteenpäin, itsemurhariski kyllä kohoaa siinä aika lailla. Se on monelle aivan tarpeettoman raskas ja hidas prosessi”, Hulkko toteaa.

Senkin jälkeen, kun diagnoosi on jo saatu, Hulkko on kokenut joidenkin tarvittavien hoitojen saamisen vaikeaksi. Oulussa OYS tekee partakarvojen laser-epilaatiota, jolla karvan kasvu loppuu pysyvästi, ääniterapiaa sekä kivesten poiston. Kaikki muut mahdolliset leikkaushoidot kuten kilpiruston höyläys eli aataminomenan pienennys, äänihuulten lyhennys sekä genitaalikirurgia keskittyvät Helsinkiin, Töölön sairaalan kirurgiselle puolelle. 

”Minulla on esimerkiksi sellainen ginger-parrankasvu, että se on liian vaalea juuri OYSin tarjoamalle karvanpoistolle. Kävin tekemässä hoitoa viisi kertaa, mutta se ei tehonnut lainkaan. En tiedä, tekeekö Suomessa sitten yksikään lääkäri sellaista neulaepilaatiota, jolla poltettaisiin karvat yksitellen pois. HUSin plastiikkakirurgikaan ei tiennyt, että pystyisivätkö he lähettämään minut maksusitoumuksella yksityiselle hoitamaan asian”, nainen kertoo. 

Onko lakiuudistus jo syntyessään ajastaan jäljessä?

Oulussa Jasmin Hulkko ei ole kuitenkaan saanut osakseen suoranaisesti negatiivista kohtelua sukupuolensa vuoksi.

”Oulun julkisella puolella tulee kuitenkin joskus vastaan aika tietämätöntä settiä. Esimerkiksi perhetyössä ei ole oikein osattu suhtautua asiaan, kun heillä ei ole siihen koulutusta, joten olen itse joutunut paljon puuttumaan tilanteisiin”, Hulkko myöntää.

Perhepuolella tietämättömyys näkyy Hulkon kokemuksen mukaan asioiden tarpeettomana sukupuolittamisena. Naisen mukaan on yleistä, että transnaista puhutellaan melkein poikkeuksetta isänä.

”Lakihan näin teknisesti sanoo, mutta ei sitä mielestäni tarvitsisi hieroa naamaan, vaikka on tottunut puhumaan sillä tavalla. Itse tykkäisin, jos käytettäisiin jotain muuta termiä, kuten vaikka ihan nimiä.”

Hulkko ei usko, että nyt hallitusohjelmassa oleva translain uudistus riittäisi poistamaan kaikkia prosessiin liittyviä ongelmia tai epäkohtia. Translain uudistus on Hulkon mielestä ajastaan jäljessä. Vaikka uudistus tulisi sellaisenaan voimaan, useissa muissa länsimaissa transdiagnoosin saaminen on silti Suomeen verrattuna huomattavasti kevyempi prosessi. 

Uudessa muutosehdotuksessa lisääntymiskyvyttömyysvaatimus poistetaan ja juridinen ja lääketieteellinen sukupuolenkorjaus eriytetään. Uudistuksessa ei kuitenkaan huomioida esimerkiksi alle 18-vuotiaiden oikeutta sukupuolen korjaukseen.

Lopullisessa lakiehdotuksessa sukupuolimerkintä tulisi voimaan joko suoraan ilmoituksella, tai hakemuksella, jonka käsittelyssä kestäisi noin puoli vuotta.

”Tämä nykyinen uudistus ei mielestäni oikeastaan olisi kunnon kehitystä, vaan lähinnä muiden maiden perässä laahaamista”, Hulkko toteaa.