Kaukovainio on 1960- ja 70-lukujen lähiörakentamisen tyyppiesimerkki. Aikoinaan metsälähiöt kykenivät aidosti parantamaan niihin muuttaneiden ihmisten elämänlaatua, mutta sisälsivät ajoittain myös piirteitä tunkkaisesta sosiaalisesta segregaatiosta. Nykyisin Kaukovainion kaltaiset lähiöt etsivät paikkaansa muuttuvassa maailmassa.

Teksti: Samuli Paitsola
Kuvat: Iina Tauriainen & Suvi Maaria

Kaukovainio on kaupunginosa Oulussa, joka sijaitsee noin neljä kilometriä Oulun keskustasta kaakkoon. Se rajautuu idässä Oulunsuuhun, etelässä Hiiroseen, pohjoisessa Kontinkankaaseen ja lännessä Höyhtyään ja Lintulaan. Kaukovainio on myös oma suuralueensa, joka muodostuu Kaukovainion ja Hiirosen kaupunginosista.

Jos oululaisia pyydettäisiin kuvailemaan Kaukovainiota yhdellä sanalla, ”lähiö” tulisi monella varmasti mieleen. Sitä Kaukovainio eittämättä on. ”Lähiö” (alunperin ”asumalähiö”) on Suomessa varsin tuore kaupunkirakenteellinen innovaatio. Se esiteltiin 1940-luvun lopulla ja on usein laitettu professori Otto-Iivari Meurmanin nimiin, vaikka asialla oli toki muitakin. Myöhemmin Meurman oli laatimassa yhdessä arkkitehti Aarne Ervin kanssa Oulun vuoden 1952 yleiskaavaa, jossa Kaukovainio on sijoitettu itäisen asumakunnan kaakkoislaidalle.

Suomalainen lähiö oli pitkälti tuontitavaraa. Siinä oli vaikutteita vuosisadan alun englantilaisesta puutarhakaupungista ja muutamia piirteitä Yhdysvalloissa kehitetystä Neighbourhood Unit -lähiöteoriasta. Ei ole täyttä varmuutta, kulkeutuivatko nämä vaikutteet Suomeen suoraan vai välillisesti, mutta kulkeutuivat kuitenkin. Keitokseen lisättiin vielä suomalaista metsäläismystiikkaa. Tämä tarkoitti senkaltaisia ajatuksia, että jopa kerrostalossa asuessaan suomalainen tarvitsee ympärilleen humisevia mäntyjä. Niin tai näin, suomalainen metsälähiö syntyi. Tämä hajakeskitysmalli saavutti Suomessa suuren suosion ja se toimi pitkään kaupunkien asuntopolitiikan keskeisenä opinkappaleena.

Lähiö oli pitkälti tuontitavaraa, mutta kun siihen lisättiin metsäläismystiikkaa, syntyi suomalainen metsälähiö.

Suomi rakennetaan uudelleen

Vuosien 1950 ja 1970 välillä kolmasosa Suomen maaseudun väestöstä muutti kaupunkeihin. Sodasta toipuva kansakunta huomasi olevansa valtavan asuntopulan edessä. Ideologiset, mutta myös taloudelliset seikat tukivat lähiöiden rakentamista. Hehtaari kaukovainiolaista metsää maksoi huomattavasti vähemmän kuin sama alue Oulun ruutukaava-alueelta. Suuret rakennusmassat oli myös helpompi sijoittaa sinne, missä oli tilaa.

Pian kaupunkikeskustoja ympäröiviin metsiin alkoi nousta esivalmistetuista betonielementeistä koottuja torni- ja lamellitaloja. Oulussa Kaukovainio ja Lintula olivat ensimmäiset ja puhtaimmat lajityypin edustajat. Kiivain rakennusvaihe oli vuosien 1965-1975 aikana, jolloin Suomeen rakennettiin 500 000 uutta asuntoa. Maamme nykyisestä rakennusmassasta noin 80 prosenttia on rakennettu toisen maailmansodan jälkeen. Onkin perusteltua sanoa, että lähiöistymisen aikakaudella Suomi kirjaimellisesti rakennettiin uudelleen.

1960- ja 70-lukujen arkkitehtien suhtautuminen uuteen teolliseen rakentamistapaan oli kahtalainen. Alvar Aallon kaltaiset vanhan koulukunnan modernistit eivät innostuneet, mutta nuoremmat lähtivät mukaan. Nämä saivat pian kuitenkin huomata, että erinäiset ”tuotantorationalistiset” seikat oli lähiörakentamisessa priorisoitu esteettisiä arvostuksia korkeammalle. Tällöin arkkitehtien rooliksi jäi lähinnä rakennuskustannusten hilaaminen yhä alaspäin. Usein olikin niin, että eniten valtaa lähiökerrostalojen ulkonäköön oli paikallisen elementtitehtaan päälliköllä.

Tämä 1960-luvulla valmistunut rakennus on Veijo Kerolan suunnittelema. Yhteistä Kaukovainion rivitaloille on vähäeleinen moderni muotokieli.

Kaukovainio syntyy

3.3.1965 ilmestyneestä Kalevasta voi löytää mustavalkoisen kuvan lumisesta hakkuuaukeasta. Jutun otsikko kertoo: ”Kaukovainion asumalähiö Oulussa odottaa kevättä ja rakennustöitä”. Samaisessa jutussa kerrotaan arkkitehtitoimisto Pentti Aholan laatiman Kaukovainion asemakaavan hyväksymisestä.

1950-luvulla alueelle oli rakennettu Hiirosen vanhainkoti, sekä Kultatien varattomille suurperheille tarkoitetut asunnot. Muutoin Kaukovainion alue oli rakentamatonta metsä- ja peltomaastoa.

Kaukovainion saavutettavuus perustui ajan hengen mukaisesti hyvin pitkälti yksityisautoiluun. Alueen liikenneratkaisu on toteutettu niin sanotulla ulkosyöttöperiaateella. Tämä tarkoittaa sitä, että aluetta kiertää kokoojakatu (Maakotkantie+Merikotkantie), josta pääsee liittymään lyhyille sisäkaduille. Läpiliikenne on näin ollen estetty, ja alueen keskelle muodostuu rauhallinen ja vehreän puistomainen asuin- ja virkistysalue. Näin myös autoliikenne ja kevyt liikenne on erotettu toisistaan.

Kaukovainion asemakaavaa täydennettiin vuosina 1970 ja 1974, jolloin alueen kerrostalovaltaista  luonnetta vahvistettiin kaavoittamalla alueen itälaidalle lisää kerrostaloja. Kaavat laati silloinen kaupungin asemakaava-arkkitehti Anna Maria Kantola.

Kaukovainion asemakaavassa rakennukset on sijoitettu suorakaiteen muotoisiin ryhmiin, jolloin alueesta muodostuu eräänlainen avoin ruutukaava. Keskellä on liikenteeltä rauhoitettu viheralue ja peruspalvelut kuten koulu, seurakuntakeskus ja nuorisotalo. Nyt jo purettu Kaukovainion alkuperäinen ostoskeskus sisälsi kaupan, apteekin ja parturin kaltaisia palveluita.

Varsin laajasta pientalo-alueesta huolimatta Kaukovainio piirtyy monen mieleen ennenkaikkea kerrostalolähiönä. Sen tonttipinta-alasta noin 2/3 onkin varattu kerrostaloille. Mutta millaisia nuo pahamaineiset lähiökerrostalot ovat?

1950-luvulla alueelle oli rakennettu Hiirosen vanhainkoti sekä muutamia rivitaloja. Muutoin Kaukovainion alue oli rakentamatonta metsä- ja peltomaastoa.

Asumiskoneita mäntymetsässä

Kaukovainion rakennetusta ympäristöstä kiinnostuneiden kannattaa aloittaa perehtyminen alueen itäpuolelta. Ampuhaukantiellä ollaan metsälähiön tilallisen ja visuaalisen kokemuksen ytimessä. Alue on vehreä mäntykangas, jossa puiden lomaan on sijoitettu geometrisiä, tasakattoisia asuinkerrostaloja. Rakennukset näyttävät identtisiltä, kuin ne olisivat putkahtaneet samalta liukuhihnalta. Tavallaan ne ovatkin, pala kerrallaan.

Rakennukset istuvat hiljaa maisemassa. Ne eivät halua sanoa mitään, ne vain ovat. Silti niitä voi lukea ja tehdä tulkintoja niiden suunnittelijan motiiveista. Ornamenteista riisutut platoniset julkisivut ja tasarytmiset aukotukset viestivät tehokkuutta, monistettavuutta ja sarjatuotettavuutta. Resurssit on näiden rakennusten kohdalla selvästi käytetty tehokkaasti, ei mitään turhaa, ei mitään ylimääräistä. Seinät, katto, ikkuna- ja oviaukot, siinä se. Rakennuksen pohja- ja ullakkokerrokset on varattu talotekniikalle. Välissä asutaan ja mekaaninen apuväline, hissi, kuljettaa asukkaat kerroksesta toiseen. Asumiskoneiksikin näitä on kutsuttu, eikä se aivan virheellinen väittämä ole.

Metsälähiöiden suunnittelullisissa perusperiaatteissa näkyvät valo, väljyys ja vehreys.

Yleisnäkymässä suunnittelija ja kaavoittaja tarjoilevat aksiaalisuutta ja monumentaalisuutta sopivassa määrin. Metsälähiöiden suunnittelulliset perusperiaateet: ”valoa, väljyyttä ja vehreyttä” ovat hyvin nähtävillä, ja rakennukset on sijoitettu tontille maastonmuotoja mukaillen.

Menneinä vuosikymmeninä näiden talojen asukkaat ovat ajelleet itäautoilla tehdastöihin ja konttoreihin, äänestäneet vaaleissa SDP:tä ja katsoneet tv:stä jompaakumpaa kanavista. Samoin kuin sadat tuhannet muutkin metsälähiöissä asuneet.

Mutta siirrytäänpä Kaukovainion länsipuolelle.

Kaksi todellisuutta

Kaukovainiolta löytyy ehdottomasti Oulun tyylikkäimpiä rivitalokokonaisuuksia. Haulitiellä sijaitseva Risto Harjun suunnittelema viiden talon harmoninen sommitelma on selkeäpiirteistä modernia pientaloarkkitehtuuria. Piha-alueeseen on haettu suojaisaa ja jopa suljettua vaikutelmaa korkeilla aidoilla ja autotallien sijoittelulla. Kokonaisuus henkii hyvin erilaista todellisuutta verrattuna kerrostalojen ja niiden piha-alueiden avoimeen luonteeseen.

Myös Veijo Kerolan ja Uki Heikkisen rivitalot Malja- ja Haulitiellä ovat mainitsemisen arvoisia. Ne ovat ulkoasultaan matalia, pelkistetyn moderneja, puu- ja tiilivuorattuja ja henkivät monin tavoin 1960-luvun pientalojen suunnittelullisia ihanteita. Myös Kaukovainion vanha ostoskeskus oli Heikkisen kynänjälkeä.

1960-lukuinen tiivis-matala ideologia jatkuu omakotitaloalueella, joka tunnettiin oululaisten keskuudessa nimellä ”Arabikylä”. Yhtenäiset katunäkymät, suojaisat pihatilat sekä pieni-mittakaavaisuus antavat alueelle sen intiimin luonteen. Huomionarvoista on myös puuston puuttuminen, sillä omakotitalot on rakennettu entiselle pellolle. Alueella on useita eri suunnittelijoita, mutta suurin osa rakennuksista on Pentti Aholan toimiston työtä. On helppo kuvitella, että näissä taloissa on alun perin asunut virkamiehiä ja toimihenkilöitä, ylempää keskiluokkaa.

Vaikkakin 1960-luvun lähiöteoria oli monin paikoin varsin edistyksellinen ja pyrki parantamaan erityisesti köyhemmän kansanosan elämänlaatua, sisältyi siihen usein myös sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen taustaan, tietyissä muissa maissa myös ihonväriin, perustuvaa jaottelua. Kaukovainiolla tämä on nähtävillä siinä, miten kenties varakkaammalle väelle tarkoitetut omakoti- ja rivitaloalueet on sijoitettu erilleen työväestölle tarkoitetuista kerrostaloista.

Tämän seurauksena Kaukovainio on jakaantunut kahteen tilalliseen todellisuuteen. Korkeaan ja matalaan. Avoimeen ja suljettuun. Väljään ja tiiviiseen. Alueella on kaksi tapaa asua ja olla olemassa.

Näitä todellisuuksia yhdistää kuitenkin se tosiseikka, että aikoinaan molemmat paransivat huomattavasti niihin muuttaneiden ihmisten elämän- ja asumisenlaatua. Jopa nuo lähiökerrostalot tarjosivat keskuslämmityksen, sisä-wc:n, suihkun ja sähkölieden kaltaisia asioita, joita ei löytynyt monestakaan Oulun keskustan vuosisadan alussa rakennetusta kerrostalosta, maaseudun hirsipirteistä puhumattakaan. Tunkkaisesta sosiaalisesta segregaatiosta huolimatta Kaukovainion kaltaiset lähiöt onnistuivat aidosti parantamaan väestön elämänlaadun materiaalista puolta. Ei olekaan ihme, että lähiöt olivat suosittuja ja haluttuja asuinpaikkoja koko 1960-luvun.

Yhtenäiset katunäkymät, suojaisat pihatilat sekä pieni-mittakaavaisuus antavat omakotitaloalueelle sen intiimin luonteen.

Lähiöunelman loppu

Kritiikki lähiöitä kohtaan alkoi kasvaa 1970-luvun lopulla. Kiihkeimmän vaiheensa se saavutti 1980-luvulla, jolloin taustalla oli suunnittelu- ja asumisihanteiden muutos. Haluttiin joko tiivistä ”oikeaa” kaupunkia, tai sitten väljää omakotitaloasumista, ei kummallista kompromissia. Lähiöiden laatikkotaloja pidettiin esteettisesti vaatimattomina ja lyhytikäisinä. Arkkitehdit ruoskivat itseään siitä, että olivat antaneet insinööreille ja rakennusteollisuudelle liikaa valtaa.

On kuitenkin huomionarvoista, että lähiöiden suurimmat kriitikot olivat, ja ovat, yleensä ihmisiä, jotka eivät niissä asu. Asiaa tutkineen Helsingin yliopiston taidehistorian professorin Kirsi Saarikankaan mukaan lähiöihin näihin aikoihin kohdistunut ”vihapuhe” stigmatisoi niiden asukkaat ja muutti yleiset asenteet lähiöitä kohtaan negatiivisiksi.  On myös mielenkiintoista, miten populaarikulttuurissa on haluttu vahvistaa mielikuvaa rapistuvista ja rikollisuuden riivaamista kerrostalolähiöistä lähes romantisoivalla tavalla.

Myös oululaisessa folkloressa Kaukovainio herättää edelleen ristiriitaisia tuntemuksia. Se ei ole mikään ”ongelmalähiö”, vaikka omat ongelmansa sillä toki on. Näistä ongelmista löytyy myös tutkimuspohjaista tietoa. Turun yliopiston vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan Kaukovainio on yksi Oulun yhdestätoista kaupunginosasta, johon huono-osaisuus on kasautunut.

Kaukovainion vetovoimatekijöitä ovat luonnonläheisyys ja sijainti yhdistettynä asumisen helppouteen ja edullisuuteen.

Nykytila

Viime vuosikymmeninä Kaukovainion väestökehitys on noudatellut lähiöiden yleiskehitystä. 1970-luvun puolessavälissä asukasmäärä oli 8100. Vuosituhannen vaihteessa se oli enää 5400, kun 70-luvulla alueelle muuttaneiden lapsiperheiden lapset olivat muuttaneet alueelta pois.

Nykyisin Kaukovainion kaltaiset lähiöt yrittävät sopeutua käynnissä olevaan kaupungistumisen toiseen aaltoon. Vanha keskusta on käymässä läpi täydellisen uudistuksen, ja uusi kaupan yksikkö on jo korvannut vanhan ostoskeskuksen. Koulu on saanut kylkeensä laajennuksen. Osa vanhoista kerrostaloista on purettu ja korvattu uusilla. Alue tiivistyy ja asukasmäärän toivotaan lisääntyvän. Linja Arkkitehdit Oy:n suunnitteleman uuden keskustan julkiset palvelut on kartoitettu 10 000:lle asukkaalle. Luku voi kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta alueella liikkuessa Kaukovainion vetovoimatekijöitä ei voi olla huomaamatta: luonnonläheisyys ja sijainti yhdistettynä asumisen helppouteen ja edullisuuteen.

Metsälähiöt rakennettiin alun perin asumiseen ja elämiseen, eikä niissä juurikaan ollut työpaikkoja. Nopea Google Maps -kierros Kaukovainion kattojen yllä kertoo kuitenkin, että alueella on jonkin verran pienyrityksiä ja toiminimiä. On hierojaa, hiushoitolaa ja kitarankorjaajaa. 50-luvulla rakennettu Hiirosenkoti on edelleen toiminnassa. Alueella on myös muita hoivapalveluiden yksiköitä, ja merkittävänä opiskelijakeskittymänä koulutuskuntayhtymä OSAO:n Kaukovainion yksikkö.

Vanha keskusta on käymässä läpi täydellisen uudistuksen, ja uusi kaupan yksikkö on jo korvannut vanhan ostoskeskuksen.

Lähiöiden Suomi

Suomi kaupungistui ja modernisoitui nimenomaan lähiöistymällä. Lähiöt olivat myös hyvinvointivaltio-projektin ytimessä ja toisaalta mahdollistivat maan teollistumisen. Arkkitehti Johanna Hankonen on kirjoittanut, miten lähiöiden kaltaisilla uusilla asuinympäristöillä oli myös merkittävä ideologinen tehtävä niiden toimiessa uuden kulttuurivaiheen symbolina.

Jos modernin Suomen haluaisi tiivistää yhteen kuvaan tai maisemaan, se olisikin helppo löytää Kaukovainion kaduilta, pihoilta ja metsistä.