Alppila – Pikku-Berliinistä itsenäiseksi osaksi Pohjois-Oulua

Alppila on rakennustaiteeltaan rikasta seutua, sillä alueelta löytyy modernia kerrostalorakentamista, edistyksellistä hyvinvointivaltioarkkitehtuuria, viehättäviä puutaloja sekä historiallinen Alppimaja, joka rakennettiin 1940-luvulla natsien klubitaloksi.

Teksti: Samuli Paitsola
Kuvat: Iina Tauriainen

Oulun keskustan pohjoispuolella sijaitseva Alppila on Toppilan, Tuiran, Välivainion ja Niittyaron väliin jäävä kolmion muotoinen, Koskelan suuralueeseen kuuluva kaupunginosa.

Sata vuotta sitten Alppilaa ei vielä ollut faktisesti olemassa, eikä sillä ollut myöskään omaa kaupunginsosamaista identiteettiä. Se oli eräänlainen orgaanisesti syntynyt välivyöhyke Toppilan ja Tuiran voimakeskusten välissä ja toisaalta Oulun ja Haukiputaan välissä.

1900-luvun alussa Alppila oli löysemmin säädeltyä ja edullisempaa aluetta, joka houkutteli käsityöläisiä ja köyhälistöä. Siellä oli myös paljon rakentamatonta maa-aluetta, metsää ja peltoa, kuten muillakin ruutukaavan ulkopuolella olevilla alueilla tuohon aikaan oli tapana. 

Bertel Jungin Tuiran asemakaava vuodelta 1914 ei käsitellyt nykyisen Alppilan aluetta, kuten ei myöskään Oulun kaupungin vuoden 1940 asemakartta, johon oli koottu kaikki silloin voimassa olleet kaava-alueet. Pian kuitenkin huomattiin, että Alppilan sijainti oli hyvien liikenneyhteyksien vuoksi strategisesti merkittävä.

Niinpä 1940-luvulla muutkin kuin suomalaiset käänsivät katseensa kohti Alppilaa.

Saksalaiset saapuvat

Jatkosodan aikana 1941-1944 Suomi huomasi olevansa aseliitossa Natsi-Saksan kanssa. Kauttakulkusopimus oli solmittu jo vuonna 1940, ja siitä lähtien saksalaiset olivat vahvistaneet läsnäoloaan maassamme. Oulu oli saksalaisten portti muualle pohjoiseen ja itään, ja vuonna 1941 saksalaisten joukko-osasto olikin asettunut kaupunkiin pysyvästi. Pian he tarvitsivat paikan tukikohdalleen.

Saksalaiset halusivat sijoittautua Tuiran pohjoispuolelle, josta kaupunki luovuttikin heille suojeluskunnan ampumaradan alueen. Alue sopi hyvin saksalaisten käyttöön, sillä lähellä oli Toppilan satama, josta muodostui nopeasti natsien tärkein huoltosatama Suomessa. Tuiran rautatieasema toimi puolestaan tärkeänä reittinä muualle Suomeen ja itärintamalle.

Alueelle alkoi syntyä parakkeja, huoltotiloja ja lopulta sairaala ja ilmatorjuntapatteri. Saksalaiset rakensivat uusia teitä, pistoraiteen ja muuta infraa. Pian Pikku-Berliiniksi nimetyllä alueella oli yli 300 rakennusta ja tuhansia sotilasta. Alue jatkui pohjoiseen aina Linnanmaalle saakka, jonne oli rakennettu ampumarata. Virallisesti alue oli Waffen SS -tukikohta ja sen päällikkönä toimi huoltokomendantti Brechting. Vastaavia saksalaisalueita löytyi muistakin Suomen kaupungeista, mutta Oulun Pikku-Berliini oli näistä suurin.

Saksalaisten läsnäolo muokkasi seutua voimallisesti. Alueesta alkoi kehittyä oma kaupunginosansa, erottuva osa Pohjois-Oulua.

Alppimaja on ainoa rakennus, mitä saksalaisalueesta on jäljellä. 

Alppila syntyy

Jatko-sota tuli ja meni. Saksalaisten poistuttua katsottiin parhaaksi antaa Pikku-Berliinille neutraalimpi nimi, mutta alueen menneisyyttä ei haluttu kuitenkaan kokonaan pyyhkiä pois. Päädyttiin Alppilaan. Sodan jälkeen alue oli Suomen puolustusvoimien hallinnassa, josta se osa kerrallaan siirtyi kaupungin omistukseen.

1940-luvun lopulla Oulu kärsi kovasta asuntopulasta. Kaupunki alkoi kunnostaa saksalaisten parakkeja ja vuokraamaan niitä köyhemmälle väestönosalle. Tarinoiden mukaan natsien entisissä parakeissa asumista pidettiin häpeällisenä, mutta kaikille ei ollut tarjolla muita vaihtoehtoja. 1950-luvulle tultaessa parakkeja alettiin purkaa uudempien asuinrakennusten tieltä.

Kaupungin kasvaessa sotien jälkeisinä vuosikymmeninä myös Alppila alkoi saada jäsentyneemmän muodon. Uusi kaupunginosa pystyi hyödyntämään saksalaisten alueelle rakentamaa katuverkostoa ja perusinfraa, joka helpotti alueelle keskittynyttä pienteollisuutta. Alueelle alkoi syntyä myös asutusta ja isompaa yritystoimintaa. Tärkein työllistäjä oli Rajavillen betonielementtitehdas, jonka Ville Rajakaltio perusti vuonna 1950.

1950-luvulla Alppila pääsi myös osaksi virallisia maankäyttösuunnitelmia. Otto-Iivari Meurmanin ja Aarne Erin vuoden 1952 Oulun yleiskaavassa nykyinen Alppilan alue on otettu yhdeksi käsiteltäväksi osaksi laajempaa asumakuntaa. Meurmanin ja Ervin kaavassa on jo nähtävillä Alppilan nykyinen katuverkosto ja myös osittainen tonttijako.

Seuraavina vuosikymmeninä Alppila kehittyi pääosin asuinrakentamisen ja pienteollisuuden ehdoilla. Suurin muutos oli Rajavillen tehtaan poistuminen, jolloin alue otettiin asuinrakentamisen käyttöön.

Koskelaa kohti kulkiessa Alppilasta paljastuu myös jälleenrakennuskauden puutaloalue.

Alppilan nykytilanne

Nykyään Alppilan voisi jakaa arkkitehtonisesti kahteen osaan. Kutsuttakoon niitä tässä vaikka uudeksi ja vanhaksi Alppilaksi. Alppilan uusi puoli, joka sijaitsee Alppilan eteläisessä osassa, rakennettiin entisen Rajavillen betonielementtitehtaan alueelle 2010-luvulla eheyttävän täydennysrakentamisen periaatteiden mukaisesti. Se siis täydentää Tuiran ja Alppilan vanhan puolen välisen tyhjän tilan kaupunkistruktuurissa.

Alue on varsin tyypillinen 2010-luvun keskusta-alueen tuntumaan syntynyt täydennysrakentamiskohde. Urbaani, kohtuullisen tiivis ja arkkitehtonisilta ansioiltaan hiukan vaatimaton, mutta varmasti toimiva ja riittävän viihtyisä asuinalue.

2010-luvun kerrostalorakentamisen kenties yleisin trendi eli eri korosteväreillä toteutetut parvekkeet on nähtävillä myös uudessa Alppilassa. Oulun kaupungin rakennusvalvontaviraston julkaisussa rakennusten ulkoasua kuvaillaankin seuraavasti: ”lasitettujen asuntoparvekkeiden kaide- ja elementtirakenteet on toteutettu hyväntuulisen värikylläisinä, asuntojen yksilöllisyyttä ja erilaisuutta korostaen”.

Näin on siis suomalainen keskitien teollinen kerrostalorakentaminen siirtynyt aiempien vuosikymmenten ”korkealaatuisesta monotonisuudesta ” nykyiseen ”hyväntuuliseen värikylläisyyteen”, eikä se vaatinut muuta kuin punaiseksi maalatut parvekkeet. Mutta mikäpä siinä!

Siirrytään Alppilan vanhalle puolelle.

Se koostuu Alppitien ja Tirolintien ympäristöön ryhmitettyistä tornitaloista ja Koskelan suuntaan antavasta puutaloalueesta. Yritystoiminta on keskittynyt Kaarnatien ympäristöön. Tornitalot ovat varsin tyypillistä sotien jälkeisten vuosikymmenten teollista rationalismia. Alueen tekee kuitenkin erityiseksi oululaisittain varsin kumpuileva maasto ja hauskasti mutkitteleva Alppitie.

Koskelaa kohti kulkiessa Alppitie liittyy Toivontiehen ja alue muuttuu intiimiksi ja mittakaavaltaan viehättäväksi jälleenrakennuskauden puutaloalueeksi, jolta löytyy myös muutama vanhempi puurakennus.

Alppilan uusi puoli, joka sijaitsee rakennettiin entisen Rajavillen betonielementtitehtaan alueelle 2010-luvulla eheyttävän täydennysrakentamisen periaatteiden mukaisesti.

Kaksi maailmaa

Alppilan vanhan puolen kaupunkitila rakentuu kahden rakennuskompleksin luoman jännitteen varaan. Nämä ovat Pohjois Suomen opiskelijasuntosäätiön (PSOAS) Pohjankaleva, kahden tornitalon muodostama opiskelija-asuntola-kompleksi, ja sen varjossa sijaitseva Alppimaja, joka alunperin rakennettiin saksalaisten upseerikerhoksi. Fyysisesti rakennuksia erottaa vain Tirolintie, mutta muuten ne ovat valovuosien päässä toisistaan.

Pohjankaleva on sosiaalista asuntotuotantoa 1960 ja 1970-lukujen taitteesta. Arkkitehtuuria, jonka tuottamisen on perinteisesti katsottu kuuluvan sotien jälkeisen sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion perustoimintoihin. Yhteiskunnan subventoimaa edullista asumista opiskelijoiden kaltaisille alemmille tuloluokille siis. Alppimaja taas on rakennettu… no, natsiylimystön klubitaloksi.

Rakennusten välissä avautuvan psykologisen, poliittisen ja emotionaalisen railon voi lähes nähdä.

Alppimaja on tyypillistä 1940-luvun natsiarkkitehtuuria eli romanttista, pittoreskia ja jonkinlaiseen keinotekoiseen ja kuviteltuun ylevään historiaan kurottavaa. Pohjankaleva taas henkii edistystä ja hyvinvointivaltion kiivaimman rakentamiskauden lähes herooista utopismia.

Aluksi suunnittelukieltoonkin julistetussa Pohjankalevassa on nykyisin noin 200 soluasuntoa.

Utopian kreikankielinen alkusana tarkoittaa kirjaimellisesti ”paikkaa, jota ei ole”. Tälle utopian tasolle hyvinvointivaltioarkkitehtuurikin ajoittain valitettavasti jäi. Pohjankalevan tapauksessa kyse oli siitä, että asuinkompleksin rakentamiskustannukset oli hinattu niin alas, että jo rakennuksen suunnitelmat herättivät kauhistusta tietyissä tahoissa.

1960-luvulla Suomen Arkkitehtiliitto SAFA julisti rakennuksen suunnittelukieltoon. Suomen ylioppilaskuntien liitto puolestaan julisti asuntolan ”slummiksi”. Mutta kunhan asiaan oli otettu uusi katsanto, tultiinkin lopputulemaan, että kyllä se opiskelijoille kelpaa. Näillä kun on harvemmin varaa valittaa, tai valita.

Hiukan hankalasta startista huolimatta Pohjankaleva on toteuttanut alkuperäistä tarkoitustaan varsin menestyksekkäästi, ja tarjonnut vuosikymmenten aikana kodin tuhansille opiskelijoille. 1990-luvulla peruskorjatussa Pohjankalevassa on nykyisin noin 200 soluasuntoa.

Alppimaja taas on toiminut alkuperäisen käyttötarkoituksensa lisäksi Pohjolan karjalaseurojen kartanona, retkeilymajana, työtupana, paloasemana ja juhlatilana.

Nykyisin Alppimaja on ainoa rakennus, mitä saksalaisalueesta on jäljellä. Joidenkin mielestä on kiusallista, että kaupungista löytyy natsiarkkitehtuuria. Osa on jopa toivonut Alppimajan purkamista. Sillä on kuitenkin oma tärkeä paikkansa Alppilan kaupunginosan ”sielussa”, jos tällainen ilmaus sallitaan, kuten on myös Pohjankalevalla. Molemmat ovat myös kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia.

Ja juuri Pohjankalevan ja Alppimajan välisen jännitteen vuoksi Tirolintien rinne on yksi kiehtovimpia paikkoja koko Oulussa.

Yksi arkkitehtuurin tärkeimmistä tehtävistä on näkymättömän näkyväksi tekeminen. Rakennuksista voimme lukea historian tapahtumia, vallankäyttöä, elämisen ja asumisen tapoja eli ihmisen kulttuuria. Joskus rakennukset muistuttavat myös epämiellyttävistä asioista ja niiden muistaminen on aivan yhtä tärkeää, kuin miellyttävien.

Jos ei muusta syystä, niin siitä, että emme toistaisi samoja virheitä enää tulevaisuudessa.

Nykyisin Alppila on hyvin toimiva kaupunginosa, josta löytyy asuinrakentamisen lisäksi myös monipuolisesti eri palveluita. Alueelle kuuluu leimallisesti myös yritystoiminta ja pienteollisuus. Alppilasta löytyykin niin kuntosaliyrittämistä, kirpputori, autokauppa ja artesaanioluita tuottava Maistilan pienpanimo.

Lähteet:
Oulun kaupunki, rakennusvalvontavirasto (2011): Arkkitehtuuria Oulussa 2011
Niskala, Kaarina (2002): Oulun Graadi – 350 vuotta asemakaavoitusta
Hautala, Kustaa (1982): Oulun kaupungin historia V – 1918-1945
Alppimaja.fi
Psoas.fi

Samuli Paitsola

Samuli Paitsola

Samuli on kulttuuriympäristöalan ammattilainen ja vapaa kirjoittaja. Samulia kiinnostavat asiat asioiden takana, avantgardistinen arkkitehtuuri ja countrymusiikki.
Samuli Paitsola

Samuli Paitsola

Samuli on kulttuuriympäristöalan ammattilainen ja vapaa kirjoittaja. Samulia kiinnostavat asiat asioiden takana, avantgardistinen arkkitehtuuri ja countrymusiikki.

Jaa somessa

Share on facebook
Share on twitter
Share on whatsapp

Saatat pitää myös

Close Menu