Sanataiteilija Uma Nissi kiinnostui kaukovainiolaisten elämäntarinoista ja kirjoitti yhdessä Sanna Krookin kanssa alueesta oman kirjan. Lähiön tarinat veivät mukanaan, mutta tutkijan rooli osoittautui haastavaksi henkilökohtaisissa kohtaamisissa.
Teksti ja kuvat: Iina Tauriainen
1. Kuka olet ja mitä teet?
“Tänä kesänä olen nelikymppinen. Se miellyttää minua suunnattomasti. Tuohon ikälukemaan sopii sekin, että teen jo mitä haluan ja suoritan mahdollisimman vähän. Nuorempana arkailin ja suoritin.
Sen lisäksi, että olen nelikymppinen, olen myös kotitaiteilija. Nimitän itseäni kotitaiteilijaksi, koska kotona kyhjöttäminen innostaa minua taiteellisesti. Arkiset keskustelut raivautuvat päässäni runolliseksi näkymäksi, vaikka ne koskisivat vain leivän voitelemista tai kynsien leikkaamista.
Olen viisilapsisen uusperheen mami. Kolmella lapsistamme on biologinen äiti toisessa kodissa, joten minun tehtäväni on olla heille mami, tämän kodin äitityyppi. Olen ripustanut eteisen seinälle tyttäremme tekemän sanataulun, jossa lukee yksiselitteisesti ”rakkautta riittää”. Sen kuvaavammin en pystyisi perhe-elämäämme kiteyttämään. Sama kuvaus pätee myös parisuhteeseeni, jossa rakkaus on ylin arvo. Teemme päivittäiset valintamme rakkauden kautta, siksi voin pitää itseäni aika hyvänä kumppanina.
Koulutukseltani olen kasvatustieteen tohtori. Elämäni aikana minulle on maksettu palkkaa ainakin kirjoittamisesta, opettamisesta, siivoamisesta, puutarhatöistä ja tutkimisesta. Viimeisin palkkatyöni on ollut opetustyötä yläkoulussa.”
2. Miten sinusta tuli kirjailija?
“Olen pikkutytöstä asti halunnut kirjoittaa romaanin. Ensimmäinen kaunokirjallinen teokseni on vieläkin tekeillä. Olen kuitenkin julkaissut akateemisen väitöskirjan ja Kaketsun, joka kertoo metsälähiöstä nimeltä Kaukovainio.
Kirjoittamisesta tuli jo varhain tärkein itseilmaisun keinoni. Olin tunteikas ja helposti räjähtelevä lapsi. Pidin itseäni väärinymmärrettynä ja sivullisena. Ennen kuin opin kirjoittamaan, tunteet polttivat minua kuin suonissani olisi virrannut kesytetyn ihmisveren sijaan sulaa, villiä laavaa. Kirjoitustaidon myötä tunteilleni löytyi maltillisempi väylä. Sekään ei toisaalta vahvistanut osaani ihmisten keskuudessa, sillä aloin sulkea monia tunteitani pelkästään kirjoituksiini. Kirjoittamalla luotu maailma ikään kuin söi minut, imi minusta elämän. Poistuin tuohon rinnakkaismaailmaani aina kun sain tilaisuuden. Minun oli parempi olla siellä kuin todellisuudessa, jossa kohdattavanani olivat muut ihmiset.
Vasta viime vuosina olen päässyt käsiksi minua tyydyttävään kasvokkaistodellisuuteen. Kiitän siitä miestäni, jonka tuella uskaltauduin elämään arkeani vähintäänkin yhtä väkevästi kuin aiemmin, kun elin kirjoittamalla luomaani maailmaa.”
3. Julkaisit viime vuonna yhdessä Sanna Krookin kanssa kirjan nimeltään ”Kaketsu”, joka nimensä mukaisesti kertoo oululaisesta lähiöstä, Kaukovainiosta. Mistä inspiraatio kirjan kirjoittamiseen sai alkunsa?
“Asuin yhteistyömme alkaessa Kaukovainiolla ja Sanna viereisellä asuinalueella. Tunsimme toisemme lasten harrastuksista. Sanna oli kuvannut minua aiempiin projekteihinsa.
Kotilähiöni ihmiset ihastuttivat minua. Sanataiteilijana minua olivat alkaneet viehättää myös tapaamieni ihmisten elämäntarinat. Sanna kiinnostui kuvaamaan alueen ihmisiä ja minä lupasin etsiä hänelle ensimmäiset kuvattavat. Ajattelin, että samalla voisin jututtaa ihmisiä ja löytää heidän kauttaan haastateltavia. Niin valokuvaajan ja sanataiteilijan yhteistyömme käynnistyi.
Yhteistyöstämme syntyi näyttely, joka sai Oulussa mukavasti mediahuomiota. Taidemuseossa siitä tuli yksi suosituimmista näyttelyistä. Näyttely kiinnosti myös valtakunnallisesti: vuosien 2015-2016 aikana se oli esillä Tampereella, Mikkelissä ja Vaasassa. Näyttelyn suosio innosti meitä työstämään aiheesta myös kirjan. Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahasto myönsi meille tukea kirjahankkeeseen. Hiljalleen rakentui Kaketsu.”
4. Haastattelit kirjaan Kaukovainiolla asuvia henkilöitä heidän elämästään kyseisessä lähiössä. Jäikö näistä mieleen erityisesti joku tietty kohtaaminen?
“Haastatteluiden aikaan olin mielenterveydellisesti hyvin hauras. En varmaan ollut aivan valmis ottamaan vastaan sellaista määrää syvätasoisia kohtaamisia. Jotkut haastateltavat jakoivat kanssani asioita, joita he eivät olleet jakaneet aiemmin kenenkään kanssa. Sotkeuduin henkilökohtaisesti tapahtumiin, joita minun oli ollut tarkoitus katsella vain etäältä. Akateemisesti mokasin siis pahimmalla mahdollisella tavalla: häpäisin tutkijan roolini sekoittamalla itseni tutkittavien elämään.
Välillä minua hävetti olla esillä julkisuudessa. Jouduin salaamaan projektista kysyviltä toimittajilta asioiden todellisen luonteen. Kun puhuin ”heistä” tarkoitin oikeastaan ”meitä”. Tuosta virheestäni seurasi kuitenkin hyvää: sain ystäviä, jotka jäivät elämääni. En osaa poimia haastattelutilanteiden joukosta yhtä erityistä, sillä kaikki merkitsivät minulle enemmän kuin ammatillisessa mielessä pitäisi.“
5. Kerrot sosiaalisessa mediassa hyvin avoimesti omasta elämästäsi ja keskustelet siellä monenlaisista mieltäsi askarruttavista asioista. Mitä tällainen julkinen avoimuus sinulle merkitsee?
“Pidin itseäni pitkään etäällä kaikesta sosiaalisesta mediasta. Ajattelin, että persoonani on liian heiveröinen tuohon pirstaleiseen maailmaan. En pystynyt rehelliseen vuorovaikutukseen edes konkreettisessa arjessani, joten miten onnistuisin siinä virtuaalisesti? Minun oli tehtävä useita rohkeita valintoja, ennen kuin sain persoonastani sellaisen otteen, että uskalsin tulla sen kanssa päivänvaloon. Eniten rohkeutta vaati purkaa pystyttämiäni suojauksia keskeneräisyyteni ja maailman väliltä.
Sosiaalinen media on ollut terapian ja parantavien ihmissuhteiden ohella tärkeä apukeino persoonani eheyttämisessä. Nykyisin ajattelen, että on uskallettava tuoda julki heikkouksiaan, sillä vain niin voi tapahtua edistystä henkilökohtaisessa kasvussa. Julkinen avoimuus on kasvattanut itsevarmuuttani. Olen päässyt vapaaksi monista paineista vain riisuutumalla rooleista, joita aiemmin esitin. On yksi kokonainen ja monipuolinen minäni, jossa on ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia samoin kuin kaikissa muissakin ihmisissä.”
6. Mitä toivot seuraajiesi saavan irti sosiaalisen median sisällöistäsi?
“Voimaa ja rohkeutta elää omannäköistä elämää. Monet seuraajistani ovat kertoneet saavansa teksteistäni vertaistukea. Olen käynyt monta hyvin antoisaa keskustelua yksityisviestein seuraajieni kanssa.”
7. Minkälaiset asiat inspiroivat sinua?
“Rauha ja rakkaus.”
8. Minkälaisia projekteja haluaisit olla tekemässä tulevaisuudessa?
“Haluaisin saattaa valmiiksi keskeneräisen kirjani. Kirjaprojektini etenemisen kannalta sillä ei ole merkitystä, julkaiseeko teostani mikään erityinen kustantamo. En tavoittele kirjailijan statusta. Tykkään siitä, että ketju on lyhyt: minä kirjoitan ja joku lukee. Somessa ketju on tuollainen. Kirjan valmistuminen on siis oikeastaan tärkeintä itselleni. Kirja symboloi joidenkin vaikeiden ajatusprosessien siirtymistä hyväksynnän tasolle.
Toivon vielä muuttavani maaseudulle. Haluan olla mukana projekteissa, jotka pitävät myös syrjäseutuja asuttuina.”
9. Mitä oululaisuus sinulle merkitsee?
“Kun minulta kysytään, mistä olet kotoisin, vastaan, että ”Ylikiimingistä”. Lapsuudenkotini Ylikiimingissä myytiin jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta en ole koskaan lakannut olemasta ylikiiminkiläinen. Vieläkään en pidä itseäni oululaisena. Ylikiiminkiläisyys määrittää minua tiukemmin.”
10. Kerro paras elämänohjeesi Kaupunnin lukijoille.
”Jos olet, ole.”