Koronaepidemia on hiljentänyt Oulun. Miltä näyttää neljän ruuhka-aika ilman ruuhkaa?

Teksti ja kuvat: Iina Tauriainen

Tuuli puhaltaa kuivaa katupölyä kaatuneiden pyörien ylitse. Kävellessäni keskustan auringossa säikähdän joka kerta, kun kuulen takaani askelia. Kulkijoita on niin vähän, että kuulostaa siltä kuin joku seuraisi minua.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, sillä nyt koronaepidemian aikana kaupungin ydinkeskustaa on syytäkin välttää – ja niin minäkin oikeastaan haluaisin tehdä. En halua mennä autollani yleisimpiin parkkihalleihin ja astuminen suuriin kauppoihin saa ihokarvani kauhusta pystyyn. Päätänkin nopeasti jättää Rotuaarin pölyt taakseni ja suunnata askeleeni hieman syrjemmäs.

Pysähtyessäni bussipysäkille linja-autosta astuu ulos taukoa pitävä kuljettaja. Hän kaipaa juttuseuraa, sillä hän on kuljettanut päivän aikana vain muutamia asiakkaita Oulun ja Limingan välillä. Tällaisina aikoina ihmiset eivät liiku julkisilla kulkuvälineillä, ellei se ole aivan välttämätöntä.

Istumme hetkeksi bussipysäkin penkeille juttelemaan, katsellen puoli neljältä autioituvaa Linnankatua. En ole koskaan nähnyt näin hiljaista ruuhka-aikaa.

Hupisaarten puolella puistoalueet ja lenkkipolut tarjoavat aktiivisempaa ihmisvilinää. Leikkipuistosta kuuluu lasten iloisia hihkaisuja, ja vanhemmat istuvat tarkkailemassa heidän touhujaan. Ohitseni kiitää lukemattomia pyöräilijöitä ja hiekkapoluilla edetään lähinnä juoksujalkaa.

Ympärilläni liikkuvat ihmiset ovat kuitenkin hyvin hiljaa. Kuulen sulavan veden virtauksen purojen uomissa selvemmin kuin pitkiin aikoihin. Hiekka vaihtuu jalkojeni alla mudaksi, kevyttoppatakki tuntuu kuumalta.

Kevät ei tiedä turvaväleistä ja astuu joka päivä yhden askeleen lähemmäs kesää.

Se jos mikä saa minut hymyilemään.