Oulun Koskikeskus – Tervareiteiltä kohti suur-Oulua

Aikojen saatossa trendikäs Koskikeskus on saanut todistaa niin tervakaupan kukoistuksen, sisällissodan vankileirit kuin jälleenrakennuskauden kehitysoptimismin.

Teksti: Samuli Paitsola
Kuvat: Eija Eskola

Koskikeskus on Tuiran suuralueeseen kuuluva kaupunginosa Oulussa. Sen muodostavat Oulujoen suistossa sijaitsevat Toivoniemi, Raatinsaari, Kuusisaari ja Linnansaari. Alueen ajalliset kerrostumat ulottuvat aina 1600-luvulle saakka: vanhimmat rakennetut osat ovat Linnansaaressa sijaitsevat Oulun linnan rauniot.

Koskikeskuksen kaupunginosan synty liittyi Merikosken vesivoimalaitoksen rakentamiseen 1940-luvulla, joka muokkasi jokisuiston maisemaa radikaalisti. Voimalaitoksen rakentaminen taas ajoittui koko valtakunnan yli pyyhkäisseeseen teollistamisen ja modernisaation aaltoon.
1900-luvun alun Oulu oli hyvin erinäköinen kaupunki, kuin mihin nykyisin olemme tottuneet. Hiekkateitä, matalia puurakennuksia ja vapaana virtaava, kuohuva Merikoski. Oulujoella on historia merkittävänä tervareittinä ja lohijokena, ja juuri runsaat kalansaaliit lienevät syy, miksi alueelle alkujaan syntyi asutusta.

1900-luvulle tultaessa lohi ja terva eivät enää kuitenkaan riittäneet. Kehittyvä kaupunki tarvitsi sähköä.

Oulujoen suulla sijaitsevaan Merikoskeen oli kaavailtu vesivoimalaitosta jo pitkään. Bertel Jungin laatimassa Tuiran asemakaavassa vuodelta 1914 oli varattu paikka voimalaitokselle ja kanavalle. Kaikista eri energiamuodoista vesivoima nähtiin parhaana vaihtoehtona turvaamaan Oulun yhä kasvava sähkön tarve.

Voimalaitoksen rakentamisesta tehtiin lopulta päätös elokuussa 1939. Työ alkoi välittömästi.
Rakennettiin patoja, valtavia maamassoja siirreltiin paikasta toiseen ja joelle etsittiin uusia kulkureittejä. Pitkän patovallin avulla toteutettiin voimalaitoksen ylävesiallas nykyisen Tuiran rannan ja Myllytullin välille.

Kaupungin maisema alkoi muuttua tavalla, jota ei oltu Oulussa aiemmin nähty.

Voimalaitos mullisti Oulun kaupunkikuvan.

Aallon Koskikeskus

Vapaana virtaavan luonnonkosken valjastaminen vesivoiman tuotantoon ei ollut mikään pieni hanke. Merikosken kohdalla oli vielä kyse alueesta, joka oli aivan kaupungin ytimessä ja täten kriittinen kaupunkikuvalle ja koko alueen luonteelle.

Tämä vaihe olisi voinut päätyä kaupunkisuunnittelun historiankirjoitukseen jälleen yhtenä surullisena esimerkkinä siitä, miten kaupungin keskeinen arvoalue on onnistuttu pilaamaan.
Voimalaitoksen rakennustoimikunnan jäsenet kuitenkin ymmärsivät, että valtavien muutosten kohteena oleva alue tarvitsee oman suunnitelmansa. Taustalla oli myös ajatuksia siitä, että joen patoamisen myötä menetettyjen luontoarvojen tilalle on tarjottava laadukasta rakennettua ympäristöä.

Vuonna 1942 päätettiin järjestää suunnittelukilpailu, johon kutsuttiin kolme arkkitehtia. Näistä kaksi, tamperelainen Bertel Strömmer ja muuan Alvar Aalto palauttivat ehdotuksensa. Näistä Aallon ”Koskikeskus” valittiin voittajaksi. Strömmer sai kuitenkin ”lohdutuspalkinnon”, sillä hänen tehtäväkseen annettiin Merikosken voimalaitoksen koneasemarakennuksen suunnittelu.


Kohti ”suur-Oulua”

Aallon mukaan Oulujoen suisto oli yksi Suomen kaupunkien hienoimpia hyödyntämättömiä alueita, mutta sen toteuttaminen vaatisi arkkitehdiltä poikkeuksellista herkkyyttä. Pitkälti luonnontilassa olleella pusikkoisella saaristolla vallitsi nyt suunnitellullinen tyhjiö. Tämä oli korvattava laadukkaalla arkkitehtuurilla ja maa-alueiden oikeanlaisella muotoilulla.

Aallon visiossa Oulujoen etelä- ja pohjoispuolet muodostivat yhdessä jokisuiston kanssa ”suur-Oulun”, jossa Koskikeskus toimisi kaupungin arvokeskuksena. Visiossa se oli jännitteinen mutta yhteen kokoava ja liittävä elementti, johon sijoittuisivat myös kaupungin toimintojen kannalta keskeiset monumentaalirakennukset. Alueesta piti tulla siltojen, kanaalien, veden ja modernin arkkitehtuurin yhdistelmä, vehreä keidas kaupungin sydämessä.

Aalto suunnitteli Linnansaaresta ja Lammassaaresta kaupungin puistomaista jatkoa, jotka yhdistäisivät alueen Ainolan vihervyöhykkeeseen. Suistosta sisämaahan lähtevä Oulujoki taas toimisi siltana koko maakuntaan ja  Oulujärven latvavesien kautta aina Venäjälle saakka.

Raatinsaareen Aalto sijoitti urheilustadionin. Löytyypä suunnitelmasta myös padon alapuoliseen kauneusaltaaseen sijoitetut suihkulähteet. Itse Toivoniemen Aalto muotoili kapeaksi ovaalin muotoiseksi saareksi, jonne rakennettaisiin korkeita pistetaloja. Aalto sijoitti rakennukset kevyesti etelään viettävään rinteeseen modernismin hajasijoitusperiaatteen mukaisesti.

Kuusisaaren arkkitehti katsoi soveltuvan ”kansanpuistoksi”. Tämä toteutui 2017, kun Kuusisaari kunnostettiin julkiseksi virkistysalueeksi.

Raatinsaaren itäkärkeen Aalto sijoitti sarjan julkisia rakennuksia ja Lammassaareen kulttuurikeskuksen. Myös yliopiston päärakennusta kaavailtiin myöhemmin Lammassaareen. Mitään näistä rakennuksista ei kuitenkaan koskaan toteutettu ja näin olennainen osa ”suur-Oulun arvokeskusta” jäi puuttumaan.

Raatinsaarella on ollut historiassa myös synkät hetkensä. Sisällissodan aikaan saarella sijainneella vankileirillä oli enimmillään noin tuhat vankia.


Aalto, Strömmer ja Heikura

Kaiken aloittanut Merikosken voimalaitos patoineen ja kanavineen valmistui vuonna 1948.
Strömmerin suunnittelema, Toivoniemen ja Tuiran välissä sijaitseva koneasemarakennus on monumentaalista ja selväpiirteistä suomalaista modernistista teollisuusrakentamista, jonka muotokielestä on löydettävissä myös klassistisia piirteitä. Se on nykyisinkin läsnäolollaan vaikuttava elementti alueen kaupunkikuvassa.

Aallon yleissuunnitelman pohjalta laadittu asemakaava vahvistettiin vuonna 1949. Suunnitelmasta toteutui lopulta Toivoniemi, Raatin stadion, Kuusisaaren kansanpuisto sekä joen eri puolet yhdistävät sillat, jotka rakennettiin 1946-1950.  Myös alueen yleisilme noudattelee Aallon näkemystä.

Toteuttamatta jäivät Raatinsaaren ja Lammassaaren rakennuskokonaisuudet sekä Linnansaaren ja Lammassaaren yhdistäminen kauppatoriin.

Suunnitelman vajavaisesta toteutuksesta huolimatta Suomen kansainvälisesti kuuluisimman arkkitehdin kädenjälki on Koskikeskuksen kautta ikuistettu myös Oulun kaupunkikuvaan.
Nykyasussaan se voisi olla kiinnostava kohde kansainvälisillekin Aalto-turisteille.

Aallon ja Strömmerin lisäksi Koskikeskuksen nykyiseen maisemaan on vaikuttanut myös Oulun ensimmäinen kaupunginarkkitehti Martti Heikura. Heikuran suunnittelutyötä on suuri osa Toivoniemen pistetaloista, Raatin stadionin katsomot sekä uimahalli. Valmistuessaan 1950-luvulla Toivoniemen talojen asunnot tarjosivat asukkailleen täysin uudenlaisen asumisen tason, johon kuului sähkölieden, juoksevan veden ja kylpyhuoneen kaltaisia mukavuuksia.

Niin kuin kaikilla kaupungeilla, myös Oululla on oma ongelmallisempiakin näkökulmia sisältävä historiansa.

Voimalaitoksen kanavien kaivuutyöt toteutettiin osin neuvostoliittolaisten sotavankien pakkotyönä. Kuolonuhreiltakaan ei vältytty.

Alue liittyy myös kansakuntamme ehkäpä synkimpään ajanjaksoon, sillä sisällissodan jälkeen Raatinsaaressa sijaitsi punavangeille tarkoitettu vankileiri, jonka vankien joukossa oli muun muassa tuleva puolustusministeri Yrjö Kallinen. Näiden kipukohtien tarkempi läpikäyminen koitti kuitenkin vasta vuosikymmenten päästä.

Toivoniemen asunnot tarjosivat ensimmäisille asukkailleen uusia mukavuuksia, kuten kylpyhuoneen.


Valtakunnallisesti merkittävä

Mitä suurkaupunkivisioihin tulee, 1940-luvun Oulu oli sielultaan lähinnä maakuntametropoli. Vertaukset Tukholman ja jopa Pariisin kaltaisiin jokikaupunkeihin tuntuivat täten varsin vierailta. Ehkäpä tästä syystä Aallon ja muutaman muunkin haaveilema ”suur-Oulu” jäi toteuttamatta.

Ja ehkä hyvä niin, sillä nykyisin Koskikeskus on kappale viihtyisintä Oulua.
Se on alue, jossa modernistinen arkkitehtuuri yhdistyy vehreään luontoon ja vesielementtiin. Merikosken voimalaitos tuottaa uusiutuvaa energiaa kaupungin tarpeisiin ja Toivoniemi on edelleen viihtyisä ja haluttu asuinalue.

Alueella on laadukkaat olosuhteet erilaisiin liikuntaharrastuksiin ja ulkoiluun. Väljyytensä vuoksi alue soveltuu myös suurten yleisötapahtumien järjestämiseen. Rockfestivaali Qstockin lisäksi alueella järjestetään myös monia muita yleisötapahtumia.

Nykyisin Oulujoen suistoalueen historiallinen kokonaisuus on valtioneuvoston päätöksellä luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY 2009).


Lähteet:
Arkkitehti 1–2/1943
Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt – Oulun suistoalueen historiallinen kokonaisuus
Kulttuuriympäristömme.fi: Kaupunginarkkitehdin kädenjälki Oulussa

Samuli Paitsola

Samuli Paitsola

Samuli on kulttuuriympäristöalan ammattilainen ja vapaa kirjoittaja. Samulia kiinnostavat asiat asioiden takana, avantgardistinen arkkitehtuuri ja countrymusiikki.
Samuli Paitsola

Samuli Paitsola

Samuli on kulttuuriympäristöalan ammattilainen ja vapaa kirjoittaja. Samulia kiinnostavat asiat asioiden takana, avantgardistinen arkkitehtuuri ja countrymusiikki.

Jaa somessa

Share on facebook
Share on twitter
Share on whatsapp

Saatat pitää myös

Close Menu