Kaksi kilometriä Oulun keskustasta sijaitseva, noin 2800 asukkaan Välivainio on rauhallinen asuinalue, jota pilkuttavat useat vanhat omakotitalot. Tämä Puolivälinkankaan suuralueeseen kuuluva idyllinen kaupunginosa sijaitsee Tuiran pohjoispuolella rajoittuen Nelostien, Kemintien ja Tornioon vievän rautatien väliin.

Teksti: Marko Männistö
Kuvat: Marko Männistö, Teuvo Kanerva, museovirasto

Välivainio tunnetaan kotoisana kaupunkilähiönä, jossa on omenapuiden ja puurakenteisten omakotitalojen lisäksi alueen länsiosaan keskittyvää, nykyaikaista kerrostaloasutusta. Itäosassa sijaitsee monille tutut Castrenin urheilukenttä ja puisto, jotka on tiettävästi nimetty Oulussa 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneen hyväntekijän ja Merikosken saippuatehtaan perustaja Matti Castrénin, sekä vuosina 1896–1908 Oulun pormestarina toimineen Arthur Castrénin mukaan.

Oulun kaupunki alkoi laajenemaan Välivainion suuntaan 1890-luvulla. Alueen suosio johtui osittain sen lähellä sijainneesta Åströmin nahkatehtaasta, jonne Välivainiolla asuvilla työntekijöillä oli lyhyt työmatka vuonna 1886 rakennettua Oulujoen ylittävää Rautasiltaa pitkin.

Vielä 1940-luvun lopulla Välivainion rajoina olivat silloiset Alasiirtola ja Yläsiirtola. Niin sanottu vanha Välivainio käsittää nykyisten Sirppitien, Kesätien ja Talvitien välissä sijaitsevan alueen. Kaikki muu oli metsiköiden rajaamaa peltoa.

Useissa vanhan Välivainion pihapiireissä oli karjasuoja, joissa pidettiin muun muassa lampaita ja lehmiä. Tontit olivat isoja, joten tilaa käytettiin muun muassa perunoiden ja porkkanoiden kasvattamiseen. Pihapiireissä asui talon omistajan lisäksi useita vuokralaisia, jotka asuntopulasta johtuen asuttivat myös piharakennuksien pieniä hellahuoneita. Sama päti koko Oulun kaupunkiin. Maanviljelijät kulkivat hevosineen nykyisen Kesätien mukaista kärrytietä pelloille, joita heinäladot täplittivät. Vuonna 1963 valmistuneen Välivainion huoltamon paikalla oli kaatopaikka, josta jätteiden polton yhteydessä levisi sankkaa savua ympäristöön.

Pala historiaa, joka pidetään kunnossa. Vanhan Välivainion maamerkki on puurakenteinen entinen sähkömuuntaja Talvitien ja Sirppitien kulmassa.

Pellot ja ladot teiksi ja taloiksi

Välivainion järjestelmällinen rakentaminen käynnistyi Taka-Tuiran asemakaavan vahvistamisen myötä vuonna 1950. Ansatien ja Paulaharjuntien väliselle alueelle, niin sanotulle Korkeakankaalle, ryhdyttiin rakentamaan rintamamiestaloja. Alue on säilynyt melko hyvin ennallaan. Vuonna 1958 sinne perustettiin Välivainion puutarha, jonka toiminta loppui 2017.

1950–60-lukujen taitteessa ryhdyttiin rakentamaan Kesätielle paritaloja. Myös viereiselle, uudelle Veräjätielle nousi asuinrakennuksia. Maalaismainen ympäristö alkoi melko nopeasti muuttua omakotialueeksi. Seudun lapsimäärän kasvaessa moni talo sai yläkertaansa lapsiperheen vuokralle, joten useista paritaloista muodostui neljän perheen koteja.

Samaan aikaan rakennettiin toinen uusi omakotialue Castreninpuiston pohjoispuolella sijainneille pelloille, jonne Sirppi- Harava- Karhi- ja Kuokkateitä jatkettiin. Tätä aluetta kutsuttiin leikkisästi Lättähattukyläksi, sillä uudet talot olivat totutuista kaksikerroksisista poiketen yksikerroksisia. Niin sanotut pähkinätalot olivat uusinta uutta, ja niitä rakennettiin Viikate- ja Haravatien väliseen kortteliin.

Niittymäisen maiseman ja talojen ylle kipuavan Puolivälinkankaan vesitornin huipulla on Oulun tähtitieteellisen yhdistyksen, Arktos ry:n, vuonna 1969 rakennettu observatorio.

Maailman muokkaama nimistö

Välivainion pohjoisosa Sirppitiestä ylöspäin tunnettiin aikoinaan nimillä Artturi, Portartturi ja Port Arthur. Tällä nimellä se on myös J.W. Miesmaan Oulun kaupungin asemakartassa vuodelta 1921. Tämä eksoottinen nimi juontuu Japanin–Venäjän sodan (1904–1905) lähtölaukauksesta, jolloin Japani hyökkäsi Venäjän laivastotukikohtaan Port Arthuriin nykyisen Kiinan alueella. Suomi oli vielä tuolloin Venäjän piirissä, joten nimen rantautuminen tähän maailmankolkkaan ei ole yllättävää, ja sitä käytettiin muuallakin silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Nimiperinnettä vaalii Puolivälinkankaan suuralueen asukasyhdistys, joka kantaa nimeä Artturintupa.

Välivainiolla ikänsä asunut Jorma Pellikka kertoo Kalevalle 23.6.2004, kuinka Port Arthur oli eläväinen satamatyöläisten ja rakennusmiesten kylä, jossa jokainen auttoi naapuriaan ja elettiin yhdessä. Pihoilla liikuskeli lehmiä, ja vesi haettiin kaivosta. Saksalaiset ja suomalaiset sotilaat kulkivat kaduilla, ja saattoipa joskus laukauskin kajahtaa.

Atte Kalajoki kirjoitti Panu-nimimerkillä Oulu-lehden pakinassa 10.5.1987 Port Arthurin synnystä:

”Keväällä 1904 lähtivät lumet niin äkkiä, että laajat alat joutuivat veden valtaan, niin tämäkin korpeen rakennettu siirtola-alue. Vedet piirittivät koko ’kylän’. Siihen oululaiset, että sehän on kuin Portartturi, eikä muuta tarvittu: Nimi jäi.”

Port Arthur ei ole ainoa erikoinen nimi Välivainiolla. Siellä sijaitseva Eino Leinon puisto tunnettiin aikoinaan paitsi Pikkumetsänä, myös Pelkiankorpena (Belgian korpi). Tällä viitataan ensimmäisen maailmansodan alkuhetkiin elokuussa 1914, jolloin Saksa hyökkäsi puolueettomaan Belgiaan. Samoihin aikoihin Oulun kaupunki alkoi vuokrata korpimaitaan oululaisille, joten nimi tarttui jälleen kerran kansainvälisistä uutisista.

”Sen johdosta, että eräs wuokraaja on rakennuttanut ladon Port Arthurin lähellä olewalle siirtolamaalle, joka on saanut nimekseen ’Belgian korpi’, tieksi merkittyyn paikkaan, on rahatoimikamari päättänyt welwoittaa hänen siirtämään ladon toiseen paikkaan.”

Kaleva 23.6.1915.

Näkymä Välivainion pientaloalueelle Puolivälinkankaan vesitornista. Kuva: Teuvo Kanerva, museovirasto, historian kuvakokoelma.

Lastentalo ja koulu

Kasvava kaupunginosa lukuisine lapsiperheineen tarvitsi kauppojen lisäksi päiväkodin ja koulun. Vuonna 1964 valmistui Lastentalo, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Välivainion päiväkoti ja neuvola. Päiväkoti purettiin 2000-luvun alkupuolella palveltuaan Välivainion kasvatteja yli 40 vuotta.

Aluksi Välivainion runsaslukuinen nuoriso suoritti oppivelvollisuuttaan Tuiran kansakoulussa, mutta siirtyi vuonna 1962 juuri valmistuneeseen Paulaharjun kouluun Puolivälinkankaalle, ’Puokkarille’. Uusi koulurakennus oli jo valmistuessaan liian pieni oppilasmäärään nähden, joten sitä laajennettiin viisi vuotta myöhemmin.

Kävi kuitenkin niin, että laajennuskin toteutettiin riittämättömänä. Tilannetta korjattiin vuonna 1973 rakentamalla Välivainiolle niin sanottu viipalekoulu. Varsinainen koulurakennus, Välivainion ala-aste, nousi kaksi vuotta myöhemmin. Oppilasmäärä alkoi kuitenkin pian huveta, ja ala-aste lopetettiin vuonna 2010. Nuoriso palasi Paulaharjun kouluun Puolivälinkankaalle.

Oulun kaupungin uusi lastentalo Välivainiolla 25.8.1964. Kuva: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva.

Urheilua ja tansseja

Vuonna 1907 perustettu Woimistelu ja Urheiluseura Oulun Tarmo on olennainen osa Välivainion historiaa. Ennen Tarmon perustamista Välivainiolla toimi torppariyhdistys Aura, jonka talon urheiluseura hankki omistukseensa vuonna 1914. Talon uudeksi nimeksi muodostui Tarmola. Se oli iso hirsitalo Tarmontien ja Haravatien risteyksessä, ja sai myöhemmän laajennuksen yhteydessä jopa oman kahvibaarin.

Tarmolan vanhassa salissa järjestettiin suuren suosion saaneita tansseja 1950–70-luvuilla ja pidettiin tytöille ja naisille voimisteluharjoituksia. Salissa oli myös näyttämö, joka oli ahkerassa käytössä erilaisissa juhlatapahtumissa.

Vuonna 1986 huonoon kuntoon päässyt Tarmola myytiin Oulun kaupungille, joka purki sen 1991. Urheiluseuran toimitilat sijaitsivat pitkään toisaalla saman tien varrella, kunnes uusi osoite löytyi Ruskosta. Välivainion halkaiseva Tarmontie on nimetty seuran mukaan.

Oulun Tarmon viimeiseksi jäänyt toimisto Välivainiolla on tyhjillään.

Kehitysaskeleita

Jarmo Kiurun toimittamassa historiikissa ’Kylä kaupungissa. Välivainio ja Välivainion omakotiyhdistys ry. 1954–2014’, kerrotaan seudun ensimmäisten katuvalojen asennetun Tarmontielle. Tietä pitkin kulkivat linja-autot, oululaisittain onnikat. Tarmontien linjan päätepysäkki oli silloisen Oulun Osuuskaupan kulmalla Sirppitien risteyksessä. 

Kunnallistekniikka päivittyi 1950–60-lukujen taitteessa, kun Välivainio sai vesijohdot ja viemäröinnin. Sitä ennen käyttövesi haettiin Tarmontien ja Siirtolantien risteyksessä olleesta vesipostista lihasvoimin tai hevosten avulla. Sadevesi otettiin talteen sauna- ja pyykkivedeksi.

Kaupungin aurauskalustoa ei juurikaan Välivainiolle asti riittänyt, mutta Kuokkatie pidettiin sen verran auki, että siellä sijainnut Mäkisen sekatavarakauppa sai tilaamansa tavarantoimitukset vaivatta perille saakka. Kauppias Pekuri piti alueen toista sekatavarakauppaa, joka sijaitsi Talvitien ja Kuokkatien kulmassa. Tontilla on nykyään vuonna 1967 valmistunut pienkerrostalo. Koska kauppiaat asuivat myymälöidensä yhteydessä, palvelivat he usein varsinaisen aukiolon jälkeenkin.

Tulevaisuutta tiivistetään

Välivainio jatkaa kehittymistään, kuten niin moni muukin Oulun vanhemmista kaupunginosista. Asuinalueita pyritään tiivistämään ja uutta rakennetaan, mikä ei luonnollisesti ole kaikkien mieleen. Varsin usein vanhaa joudutaan purkamaan pois, mutta Välivainio on välttynyt purkuvimmalta.

Välivainion länsiosaan nousevat uudet kerrostalot eivät noudata rakennuttajien keskuudessa varsin suosittua vaalea kuutio -kaavaa, vaan erottuvat väreillä, muodoilla ja materiaaleilla edukseen.

Seudun pitkäaikaiset asukkaat ovat kuitenkin ilmaisseet huolensa kerrostalojen nousun vaikutuksesta alueen viihtyvyyteen ja omaleimaisuuteen. Huoli on ymmärrettävää. Välivainion kapeat tiet, hyvin hoidetut puutalot ja vehreä ympäristö niin lähellä suurehkon kaupungin keskustaa on vaalimisen arvoinen asia.