Luova yrittäjä ja käsikirjoittaja Antti Kairakari inspiroituu miesten muodin kerroksellisuudesta, historiasta ja tarinoista.
Teksti: Laura Juntunen
Kuvat: Päivi Mäkelä
Ensimmäinen miesten pukeutumiseen liittyvä sääntö, jonka Antti Kairakari lapsena oppi – tai pikemminkin itse päätti – on yksinkertainen: pojat käyttävät collegepaitoja, miehet nappipaitoja.
”Olin ehkä viisivuotias. Siihen aikaan pikkupoikien univormu oli college-paita, jonka kanssa puettiin aika usein myös collegehousut. Mutta sitten näin nappipaidan ja ilmoitin äidille, että minä haluan tuollaisen. Siis onko coolimpaa, miehekkäämpää ja siistimpää juttua, kuin nappipaita? Miehet pitävät nappipaitoja ja pikkupojat collegepuseroita, joten tämä viisivuotias oli sitä mieltä, että nappipaidalla mennään”, Antti muistelee nyt huvittuneena.
Tänäkin päivänä Antti on pukeutunut hyvin istuvaan nappipaitaan ja henkseleihin. Kuvausten alkamista ravintola Voimala1889:n lattialla odottaa suuri matkalaukku täynnä kauluspaitoja, pukuja, kravatteja ja taskuliinoja. Ajattomia klassikoita, joihin Antin tyyli kulminoituu.
”Olen onnellisimmillani, kun tyylini on vähän flamboyant. Ajattelen, että aina täytyy ammentaa klassikoista ja klassismista, mutta käyttää niitä pikkusella twistillä”, hän kuvailee.
Antti on saanut työskennellä vaatteiden ja puvustuksen parissa ensin pitkän uran tehneenä tanssijana ja sen jälkeen monipuolisena luovan alan yrittäjänä. Parinkymmenen vuoden aikana Antti on ehtinyt esiintyä kaupunginteatterilla ja taidemuseolla sekä tehdä lukuisia omia projekteja. Tällä hetkellä elokuva- ja televisiosarjojen käsikirjoituksia työstävä taiteilija kokee, että oululaisuus on luovassa työssä jopa etu.
”Meillä on todella hienoja kuvataiteilijoita, kirjoittajia ja tanssijoita sekä todella hyvä teatteri. Olen onnellinen siitä, miten kaupunginteatterin ohella teatterin freelance-kenttäkin on alkanut nousemaan ja kukoistamaan”, Antti pohtii.
Työn ulkopuolella Antin oma tyyli on aina ollut räväkkä.
”Olen aika versatiili pukeutuja, eli tyylini ei ole vain yksi juttu, esimerkiksi että tyylini olisi klassinen, punk tai jotain. Minusta on kiva leikkiä vähän siellä täällä ja tutustua eri juttuihin”, hän sanoo.
Antille pukeutuminen on ennen kaikkea leikki ja harrastus, tärkeä osa itseilmaisua ja olemassa olemisen tapaa. Hänestä on ihanaa ylipukeutua, joskin muut huomioon ottaen: tarkoitus ei ole, että kanssaolijat tuntisivat olonsa kiusaantuneiksi.
Erottua kuitenkin saa, ja Oulussa se on varsin helppoa. Antin suosimaa hyvin klassista ”kovat kaulassa kulkemista” näkee katukuvassa varsin harvoin.
”Minusta se maailma on kuitenkin aivan vallattoman inspiroiva ja jännä, täynnä tarinoita ja preferenssejä, kaikkea subtekstuaalista kivaa”, Antti toteaa.
Antti inspiroituu miesten muodin tapahtumista, elokuva- ja tv-alan messuilta sekä Italiasta.
”Olen kokenut, että siellä haluan erottua ja olen panostanut pukeutumiseen, suomalaisittain varmaan vähän höpöstikin. Minulla on kolme eri vaatekokonaisuutta jokaiselle päivälle, ja olen aina ylipukeutunut. Se on ihan mahtavaa”, Antti naurahtaa.
Miehet käyttävät hattuja, eivät shortseja
Kun puhumme miesten klassisesta pukeutumisesta, puhumme väistämättä myös säännöistä. Miesten vaatehtimisen maailma on täynnä muuttumattomia ohjenuoria, joita ei ole oikeastaan kirjoitettu minnekään. Ne pitää vain tietää.
”Kuten esimerkiksi se, että miehet eivät käytä shortseja. Ne ovat alle 12-vuotiaiden poikien asuste. Joten minä en käytä shortseja. En, ei ole niin kuuma”, Antti naurahtaa.
Joistain asioista hän on kuitenkin valmis joustamaan. Yksi niistä ovat hatut. Klassiseen pukeutumiseen kuuluu, että miehet käyttävät ulkona hattuja. Sen sijaan sisällä hattua ei saa käyttää.
Tällä hetkellä Antin ainut hattu on itse ommeltu. Inspiraatio malliin löytyi Peaky Blinders -televisiosarjasta.
”Käytän siis hattuja, mutta se on vähän problemaattista. Nyt minulla ei ole kuin lätsä. Jos haluaisi olla kunnon herrasmies, minulla olisi hattu eikä lätsää, koska lätsähän on kai klassisen pukeutumisen mukaan merkki työläisstatuksesta”, Antti hymähtää.
Hän arvelee, että jo vuoden päästä lätsä saattaa nolottaa häntä, sillä suhde asusteisiin elää. Nuoruudessaan Antti muistaa esimerkiksi käyneensä läpi vaiheen, jossa hänellä oli ”enemmän koruja kuin Andy McCoylla”.
”Onneksi se on nyt ohi!”, hän nauraa.
Antilla on kuitenkin edelleen tapana tuoda konservatiiviseen pukeutumiseen ja tiukkaan bisnestyyliin kontrastia asusteilla: esimerkiksi punaruutuiset Happy Socksit tuovat kokomustaan asuun sopivan ripauksen leikkisyyttä.
Antilla on myös aina sormus, rannekello sekä korvissa pienet renkaat, joihin ovat joskus painuneet nyt jo teini-ikäisen tyttären maitohampaiden puremajäljet.
”Lisäksi käytän välillä rannekoruja. Ne ovat minusta erityisen kivoja klassisen bisnespukeutumisen kanssa, sillä niillä voi tuoda harmaan rinnalle jotain särmää.”
Pääsääntöisesti Antti kokee löytäneensä Oulusta hyvin tyyliinsä sopivia vaatteita, mutta yksi puute on: kaksirivistä liiviä ei tästä kaupungista saa. Kauppiaiden mukaan kysyntää ei yksinkertaisesti ole. Antista se on hämmästyttävää.
”Mitä ihmettä miehet pistävät päälleen, jos ei liiviä?”
Nappi pidetään avoinna
Anttia kiehtovat miesten tyylin historialliset kerrokset ja kulttuurisidonnaisuudet, joihin pukeutumiseen liittyvät säännötkin yleensä kytkeytyvät. Vakiintuneilla tavoilla on useimmiten jokin historiallinen selitys.
Jokainen mies esimerkiksi tietää, että puvuntakin alimmainen nappi täytyy jättää auki riippumatta siitä, kuinka paljon nappeja takissa on. Legenda kertoo, että tapa sai alkunsa 1900-luvun alussa Yhdistyneessä kuningaskunnassa, kun hallitsija Edward VII lihoi niin, ettei kyennyt enää napittamaan liiviään ja takkinsa alimpia nappeja. Jotta kuningas ei olisi loukkaantunut, kansakuntakin alkoi jättää takkiensa alimmat napit auki.
”Mikä on tavallaan ihan tyhmää, koska puku saattaisi istua niin paljon paremmin, jos nappi olisi kiinni! Mutta ei. Jokainen pojannassikka tietää, että puvun alin nappi täytyy pitää auki.”
Juuri vaatteiden maailmaa tutkiakseen Antti on alkanut myös ompelemaan. Ensimmäiset vaatteet hän ompeli jo 10–15 vuotta sitten, ja kevään koronasulun aikana harrastus heräsi uudestaan eloon. Antti tarvitsi valkoisen kauluspaidan, joten hän otti lakanan ja ryhtyi töihin.
”Olen alkanut ompelemaan osittain siksi, että minua kiinnostaa vaatteen rakenne ja muodin käsityöläisyys. Mutta myös siksi, että olen ollut todella huono kommunikoimaan vaate- ja pukusuunnittelijoiden kanssa. Kun on vähän ommellut itse, se on tuonut perspektiiviä. En missään nimessä hallitse taitoa, mutta ainakin minulla on nyt joku pieni ymmärrys siitä, että jos pyydän heitä ompelemaan paidan, se ei ole mikään nips vain”, hän selittää.
Hetken aikaa Antti ajatteli, että alkaisi jatkossa käyttää vain itsetehtyjä paitoja. Niin hienolta kuin ompeleminen tuntuikin, se osoittautui kuitenkin vaikeaksi, aikaa vieväksi ja kalliiksi harrastukseksi.
”Lompakon kannalta ei kannata ommella itselleen paitaa, koska hyvä kangas maksaa enemmän kuin valmis paita. Niinpä minä päädyn niinkin tylsiin liikeisiin kuin Dressmann, josta saa hyviä miestenpaitoja”, Antti toteaa.
”Joskus on sellaisia tiukkispäiviä, että on kiva vetää harmaa puku, harmaa liivi ja harmaa kraka, ja olla pikkasen tyly.” Antin puku on ostettu H&M:ltä, taskuliina Hilfigeriltä.
Valkoisen kauluspaidan kanssa ei käytetä aluspaitaa
Dressmannin ohella Antti tekee ostoksia kirpputoreilla ja hyvin perinteisissä miestenvaateliikkeissä, esimerkiksi H&M:llä. Lisäksi upeita pukuja on löytynyt Italiasta ja tilattu brittiläiseltä räätäliltä.
Pukua ostaessa olennaista ei ole se, mistä vaate on tai mitä kokolappu sanoo vaan se, miten vaate istuu.
”En ole koskaan ostanut pukua netistä pelkän koon perusteella”, Antti kertoo.
Antille tyyli ei tarkoita kalliita brändejä, vaan kokonaisuutta: istuvuutta, materiaaleja sekä kantajansa asennetta ja ryhtiä. Jos yllä on valkoinen kauluspaita, henkselit ja jalassa laadukkaat nahkakengät, on vaikea mennä pieleen.
”Valkoisessa paidassa on aina jotakin. Sitten minulla on vähän salainen perversio tanktoppeihin. Nämä eivät kai ole kauhean in, mutta mielestäni tällainen hyvin istuva aluspaita antaa minulle ryhtiä”, Antti pohtii ja vilauttaa aluspaitansa kaulusta.
Yksi sääntö liittyy kuitenkin myös aluspaitoihin: valkoisen kauluspaidan kanssa ei koskaan käytetä valkoista aluspaitaa.
”Tämä tarinahan ei itse asiassa pidä paikkaansa, mutta se menee niin, että vuonna 1934 Clark Gable esiintyi elokuvassa Happened One Night. Siinä elokuvassa Gable riisuu valkoisen kauluspaitansa ja paljastaa paljaan rintansa. Sillä ei ole aluspaitaa! Kauluspaitojen myynti USA:ssa putosi 75 prosenttia, koska Clark Gable oli niin kuumis ja miehet tajusivat, että jos Clark Gable ei pidä aluspaitaa, niin miksi me pidämme? Sehän on ihan turhanpäiväinen ja kallis vaatekappale”, Antti nauraa ja jatkaa:
”Se on ensimmäinen elokuva, jossa miehellä ei ole aluspaitaa, joten eiväthän miehet pidä aluspaitaa koska Clark Gable vuonna yhdeksäntoistakolkytneljä. Kaikkihan tämän tietää.”
Solmuke on yksinkertaisen tyylikäs asuste, myös avoimena. Antin solmuke on löytö oululaisesta ompelimo Kaunis Ompeleesta.
Kapina ja klassikot voivat kulkea käsi kädessä
Taiteen keskellä eläminen ja sen tekeminen näkyy myös Antin suhteessa pukeutumiseen.
Vaikutteita on tarttunut Italiasta ja elokuva- ja tv-alan messuilta. Lisäksi Antti ihailee elokuvahistorian ikonisten hahmojen, kuten James Deanin ja James Bondin roolihahmojen tyyliä.
Television ohella Antin tyylilliset esikuvat löytyvät historiasta. Yksi heistä on Fiatin edesmennyt johtaja, italialainen Gianni Agnelli.
”Agnelli oli sprezzatura-tyylifilosofian edustaja. Se on saanut alkunsa 1500-luvulla julkaistusta kirjasta Hovimies. Filosofian mukaan sinun täytyy olla pukeutunut helvetin hyvin mutta yhtä aikaa sen näköisesti, ettet ole panostanut ollenkaan. Eli tyylikäs, mutta huoleton”, Antti kertoo.
Vaikka Agnelli oli Italian suurimman teollisuusalan johtaja, hän ei koskaan käyttänyt kravattineulaa. Sen sijaan hänen kravattinsa saattoi olla takin päällä tai liehua tuulessa.
”Ja koska Agnelli oli kiireinen bisnesmies, kellon piti olla näkyvillä. Ranskalaisten kalvosinten takia kello olisi kuitenkin jäänyt hihan alle. Niinpä Agnelli piti kelloa röyhkeästi paidan päällä. Siis eihän kukaan voi pitää sitä niin! En edes minä, vaikka olenkin kaiken höperön perässä. Mutta herra Sprezzatura kykeni”, Antti nauraa.
Antti nousee ylös ravintolan vintagesohvalta ja alkaa valmistautua kuvauksiin. Matkalaukusta paljastuu bisnespukujen ohella poncho ja keskeneräinen projekti, kotimaista vintagea oleva puku, josta Antti aikoo ommella vielä joskus jotakin. Toistaiseksi 1970-luvulta peräisin olevan puvun housut ovat hieman turhan leveälahkeiset, eikä liivikään istu.
Retroudestaan huolimatta puku tuo mukanaan värikkään tuulahduksen jostain menneisyydestä. Nykyisin suurin osa miehille tarjolla olevista puvuista on harmaita, mustia tai korkeintaankin tummansinisiä.
Vaikka Antti pukeutuu itsekin noihin vakiintuneisiin tummiin väreihin, hän toivoo, että vielä jonain päivänä pukujen maailmaan mahtuisi muitakin sävyjä.
”Toisaalta niissä on hyvä pohja. Turvallinen. Jos harmaata rikkoo vaaleanpunaisella, vihreällä tai jollain muulla, asustaminen on todella simppeliä. Kun pohja on kunnossa, voi kokeilla melkein mitä tahansa.”
Ja Anttihan kokeilee, sillä ikimuistoisimmat asut syntyvät juuri siinä, kokeilemisen ja pienten sääntörikkomusten risteyskohdassa.
Kuuntele lopuksi, millaisena Antti näkee tyylinsä ja elämänsä eläkepäivillään:
Seuraa Anttia Instagramissa @anttikairakari.
