Eeva Maria al-Khazaalin kolmas teos Paperi, haavoja on tarina oman äänen ja paikan etsimisestä miesten kirjallisuusmaailmassa.

Teksti: Katariina Sarja
Kuvat: Laura Juntunen

Istuttiin kahviloissa,
kyseltiin oletko lukenut
sitä kirjaa ja aina minä,
tyttö juoksin

läpi kirjastojen lasiovien
ja sirpaleet hiuksissa
etsin

vuosikymmenten takaa,

modernisteista. (al-Khazaali 2020)

Paperi, haavoja (Ntamo 2020) on oululaistuneen runoilijan Eeva Maria al-Khazaalin kolmas runokokoelma. Myös kaksi aikaisempaa teosta ovat olleet Ntamon kustantamia, ja edellinen Että näkisin siitä unia (2018) on käännetty englanniksi. Uutukaiselta on siis lupa odottaa hyvää lukukokemusta. Paperi, haavoja on koronavuoden marraskuun lapsi, ja omiaan sytyttämään kaipuun päästä jälleen huoletta sukeltamaan kulttuuririentoihin ja kirjastojen hyllyjen väliin.

Useissa haastatteluissa runoilija on taustoittanut, että Paperi, haavoja vie lukijansa 2000-luvun alun kulttuuripiireihin, joissa teoksen minä, nuori runotyttö, etsii paikkaansa mieskirjailijoiden ja -runoilijoiden joukosta. Teoksen yhtenä kantavana teemana on naistaiteilijuus: mitä on olla nainen taidekentällä, mitä on kasvaa naisena taiteilijaksi? 

Kirja on kuin muistelmateos: se maalaa lukijan eteen erilaisia urbaaneja ympäristöjä – kirjastoja, juhlia, ateljeita, tiloja joissa kirjoittaa – joissa taiteilijuudesta haaveileva runotyttö on kerran kulkenut ja havainnoinut maailmaa: “Kirjoitin monta Helsinkiä, monta / kokoontumista. / Vähitellen ne jäivät pois.”  Kaikki on kirjoitettu muistiin, ja vuosia myöhemmin muistojen on määrä tulla lihaksi.

Teoksen puhujasta tulee väistämättä mieleen Anja Kaurasen (nyk. Snellman) kansallisesti kirjallisuuselämää ravisuttaneen esikoisteoksen Sonja O. kävi täällä (1981) nimihenkilö. Sonja O.:n tavoin al-Khazaalin luoma runominä sukkuloi ja deittailee helsinkiläisissä kirjoittajapiireissä, keräten ihmisistä ja tilanteista materiaalia omaan itseensä ja tekstiinsä, odottamaan sitä hetkeä, kun on hänen vuoronsa kirjoittaa itsensä esiin, todelliseksi.

Mutta toisin kuin Kaurasen Sonja O., teoksen puhuja tarkastelee elämäänsä retrospektiivissä. Runominä ei shokeeraa, tempoile, räjähtele tai pyri ravistelemaan. Puhujan ääni on aikuistuneen naisen ääni. Siinä soi elämänkokemus ja empaattinen suhtautuminen itseensä ja menneisyytensä. Se puhuu varmuudella etsikkoajastaan, ja on löytänyt perille. Viimein se on löytänyt itsensä maailmasta, josta se on paikkaansa janonnut. Miesten vierellä on tilaa.

“Nousin katsomosta esityksen
jälkeen ja lähestyin valoa,
ja sen puolittamaa pimeyttä. Kirjailija
kysyi tulisinko myös mukaan.

Kävelin heidän joukossaan
pitkin nukkuvaa kaupunkia.
Oli jokin kaukainen vuosi.” (al-Khazaali 2020)

Autofiktiivisyys hohkaa teoksesta läpi vahvana. Silti teos vie maailmaan, joka on helppo tunnistaa: jokainen runotyttö, runopoikakin; jokainen, joka etsii omaa paikkaansa ja ääntään löytänee teoksesta samaistumispintaa. Vaikka autofiktiivisellä tasolla on varmasti aika- ja paikkasidonnaisuutensa, on Paperi, haavoja tematiikallaan laajempien aiheiden äärellä. Ainakin kulttuurikapakoiden kasvattien on helppo peilata itsensä tekstiin. 

Haastatteluissa Al-Khazaali julistaa kirjoittavansa feminististä autofiktiota. Naisnäkökulma ei näy pelkästään naiskirjoittajuuden teemassa, vaan myös teoksen emansipatorisessa hengessä. Paperi, haavoja paitsi antaa tunnustuksensa ylisukupolviselle naiseudelle, myös ammentaa siitä luomisvoimaa: “Olen istuttanut muita kukkia / isoäidin kirjoituspöydän laatikoihin.”

Teos ymmärtää kirjallisuutta, kirjallisuusinstituutiota ja sen historiaa. Se ei pilkkaa ikiaikaista patriarkaattia, vaan pyrkii murtautumaan sen sisäpiiriin. Teos on ylistyspuhe runotyttöydelle: se kääntää vahvuudeksi sen, mitä voidaan joissain yhteyksissä vähätellä. Haavoista tulee arpia, kivusta sisua, tarinasta kirja.

“Muistan jokaisesta sivusta
jokaisen illan.

Kaikissa niissä ihmiselämä ja sen tunnustus,

kirjoittamisen häpeämätön
teko.” (al-Khazaali 2020)

Paperi, haavoja on kirja kirjoittamisesta, ja se päästää lukijansa erään kirjoittajan pään sisään: kävelemään samoja katuja pitkin, tuntemaan samat tunteet. Rakastamaan sanoja. Teoksen kieli on tosiaan niin kaunista, että se saa rakastumaan itseensä, kirjallisuuteen ja runouteen. Juoksemaan kirjastoon, avaamaan muistikirjasta tyhjän sivun. Kirjoittamisen teema kietoutuu teoksessa myös rakkauteen: “Minä kirjoitan. / Sinä kirjoitat. / Niin toinen ei katoa toiselta / koskaan.”

Mitä on kahden kirjoittajan rakkaus? Ainakin se jää elämään. Paperilla ja haavoissa.

Paperi, haavoja liittyy uuden kirjallisuuden autofiktiobuumiin, mutta autofiktiivinen muistelu ei ärsyttänyt: teos ei yritä ratsastaa puhujansa äärimmäisellä kiinnostavuudella. Minän kautta avautuva minää laajempi perspektiivi kantaa, eikä käperry liiaksi itseensä. 

Jos al-Khazaali ei vielä aiemmilla teoksillaan ole vakiinnuttanut asemaansa suomalaisen nykyrunon kentällä, uutukaisen myötä sen soisi tapahtuvan. Paperi, haavoja on tasapainoinen runoteos, jonka 78 sivua vievät syvälle maailmansa sisälle. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla on tässä kokonaisuudessa paikkansa. Kieli on suoraa ja jokainen ilmaus yksinkertaisimmillaankin kiteyttää jotain painavaa sisäänsä. Teos on helppo lukea ja ymmärtää, mutta silti jokaisella lukukerralla se paljastaa itsestään jotain uutta. Se ei kikkaile tai yritä olla kryptinen, eikä silti selitä itseään yksiselitteisesti auki. Lukija löytää kyllä tasoja ja haastetta, mutta punaisesta langasta on helppo pitää kiinni läpi teoksen. 

Eeva Maria al-Khazaalin naiskirjoittajan ääni on tuore ja raikas, ja se kajahtaa Oulusta ennen kuulumattomalla varmuudella. Toivottavaa on, että tämä ääni kuuluu kauas ja resonoi pitkään.