Luokanopettaja Vilma Valkosen tyylissä näkyvät mielialat, pitkäikäiset suosikit ja saamelaisjuuret.

Teksti: Laura Juntunen
Kuvat: Päivi Mäkelä

On talven ensimmäisiä kunnon pakkasiltoja, kun Vilma Valkonen avaa meille kotinsa oven. Pimeä kaupunki vaihtuu tunnelmalliseen, kynttilöiden ja jouluvalojen valaisemaan asuntoon. Elämme vasta marraskuuta, mutta Vilman kotona tunnelma on lämmin ja jouluinen.

Kiinnostavia yksityiskohtia on siellä täällä, niin sisustuksessa kuin Vilman asussakin.

”Haluan, että asuissani on joku twist. Koukku voi olla hiuksissa, asusteissa tai itse asussa, mutta pyrin aina siihen, että kokonaisuudessa olisi jotakin mielenkiintoista tai piristävää”, Vilma kertoo.

Aamulla asuvalintaan vaikuttaa ennen kaikkea tuleva työpäivä. Opettajana työskennellessä on pakko miettiä millaisia aktiviteetteja päivään kuuluu. Kuviksen tunneilla saattaa maali räiskyä, ja toisaalta viisi oppituntia liikuntaa viikossa vaikuttavat nekin osaltaan siihen, mitä töihin puetaan päälle.

Työaamuina käytännöllisyys on asia, jota Vilma miettii vaatekaapilla eniten. Silloin ylle valikoituu usein jotain mustaa tai valkoista, joustavaa ja mukavaa. Siitä huolimatta hän yrittää miettiä arkenakin jippoja, joilla asu pysyisi mielenkiintoisena: se voi olla esimerkiksi värikäs huivi tai näyttävät korut.

”Mutta jos oppilailta kysyisi, ope näyttäisi varmaan aina aika tylsältä”, Vilma naurahtaa.

Vilman mustat kengät ovat vanhat tanhukengät, jotka Vilma löysi aikoinaan Ylitorniolla. ”Nämä on tehty joskus 1960-luvulla Reisjärvellä, mutta näitä ei oltu koskaan otettu pois kenkälaatikosta.”
Vilmalla on usein samat sormukset sormissaan: Kalevalaa, hopeaa ja isotädin perintöä. ”Sormukset ovat minulla aina. Jos ottaisin nämä pois, tuntuisi että jotain puuttuu.”

Korut muistuttavat sukujuurista

Mutta nyt on perjantai ja työt ovat ohi. Vilmalla on yllään musta tekonahkamekko, harteille solmittu huivi ja mustat 1960-luvun tanhukengät. Hänen hiuksensa ovat pään päällä kahdella pienellä saparolla ja kaulassa roikkuu suuri, kimalteleva koru.

”Tämä on enontekiöläisen taiteilija Johanna Labban Aurinko-symboli, vaneerikoru. Aika uutta designia, tänä vuonna ostettu. Saamelaiskulttuurissa korua, joka laitetaan tähän rinnan päälle, kutsutaan riskuksi”, Vilma kertoo.

Vilma arvelee, että rakkaus koruihin juontaa juurensa osin hänen sukujuuriinsa. Vilma on puoliksi saamelainen.

”Rakastan käyttää perinteisiä saamelaiskoruja. Sitä kautta tunnen yhteyttä sukujuuriini, ja korut ovat mielestäni todella kauniita.”

Monet Vilman koruista ovat jonkun läheisen hänelle antamia ja siksi rakkaita. Esimerkiksi sormissaan hän kantaa joka päivä isotätinsä vanhasta kaulakorusta peräisin olevia renkaita.

”Minulla on koruja niin isän kuin äidinkin puolelta sukua. Kun puen korut ylleni, muistelen sitä tiettyä ihmistä, jolta olen korun saanut.”

Myös monet Vilman ystävistä tekevät koruja, ja peilipöydällä onkin esimerkiksi Vilman läheisen ystävän Emilia Aarnion Emilia Originals -koruja. Vilmalla on ystäviä myös tulevaisuuden nuorten saamelaissuunnittelijoiden joukossa, ja hän seuraa uuden sukupolven tekijöitä mielenkiinnolla. Omasta koruhyllystä löytyy Johanna Labban Beaivváš -korujen lisäksi esimerkiksi inarilaisen Mukka Designin koruja.

”Saamelaisilla on pitkät perinteet ja valtavan pitkä historia. On kiehtovaa odottaa, millaista designia nuorilta saamelaistekijöiltä tulee. Millaisia uusia hopea- ja poronnahkakoruja he tekevät ja millaisia uusia ideoita sieltä edelleen kumpuaa, kaikkien vuosisatojen jälkeenkin.”

Vilma kertoo, että omassa elämässä saamelaisuus näkyy erityisesti silloin, kun perhe kokoontuu. Sukujuhlissa, lakkiaisissa ja muissa tilaisuuksissa moni kantaa saamenpukua ylpeydellä.

”Se on perinne, jota haluan itsekin vaalia. Minulla ei ole omaa gáktia, vaan käytän äidin tai mummon pukuja. Mutta esimerkiksi nyt päälläni olevassa asussa on paljon samaa henkeä. Koen, että tämä on se tyyli, josta itse pidän ja joka kuvastaa minua. Isäni suku on Etelä-Suomesta, ja mummolani ovat tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Minä olen jotain siitä väliltä, citysaamelainen tai joku sellainen”, Vilma pohdiskelee hymyillen.

Vilman tekonahkainen mekko on ostettu aikoinaan ulkomailta Stradivariukselta. Kaulassa oleva koru on Johanna Labban Beaivváš-mallistoa. Vyö ja huivi ovat kirpputorilöytöjä.
”En oikeastaan tee heräteostoksia. Lähden aina hakemaan jotain erityistä tai vaatetta johonkin tiettyyn tilaisuuteen.”

Uusia lempivaatteita

Kun ensimmäinen asu on kuvattu, Vilma käy makuuhuoneessa vaihtamassa vaatteet. Pian hän saapuu takaisin näyttävässä ja boheemissa maximekossa, jonka kanssa hän pukee sohvan nurkassa odottavat kiilakorkokengät.

”Asuni syntyvät hetkessä. Olen aika spontaani luonne, enkä jää elämässä muutenkaan vatvomaan asioita. Ehkä se näkyy pukeutumisessakin”, Vilma toteaa.

Vaikka Vilma on spontaani, hän ei juurikaan tee heräteostoksia. Hän haluaa suosia kotimaista designia ja kierrättämistä. Kaikki Vilman kuvauksiin valitsemat asutkin ovat enemmän tai vähemmän second hand -löytöjä. Lisäksi Vilman vaatekaapissa korostuvat pohjoinen yrittäjyys ja omat ulkomaanmatkat ajalta ennen koronapandemiaa.

Vilma kokee, että parhaat löydöt hän tekee kirpputoreilla ja ulkomailla. Sieltä hän löytää vaatteita, joissa on särmää ja jotain erikoista.

”Jos lähdenkin kaupungille ostoksille, en oikein löydä mitään. Tarjonta on omaan silmään ehkä vähän tylsähköä. Haluaisin, että asussa tai korussa olisi jotain erityistä, ja että se olisi pidempiaikainen sijoitus. Jotain, mikä on lempivaate vielä viiden vuoden päästäkin. En halua asioita, jotka jäävät pariin käyttökertaan, vaan uusia lempparivaatteita.”

Tärkeää on myös vaatteiden monikäyttöisyys: se, että esimerkiksi mekon voi pukea niin juhlaan kuin ystävien illanviettoonkin. Vaatteiden ikää ja käyttöä Vilma lisää muokkaamalla niitä. Esimerkiksi ulkomailta hankittua tekonahkamekkoa hän on lyhentänyt aikanaan itse.

”En ehkä ole aivan standardimittainen. Kun on vähän lyhyt ja lantiotakin löytyy, voi olla vaikea löytää jotain mikä istuu todella hyvin. Onneksi minulla on kaapissa ompelukone ja tykkään ihan käsinkin fiksata vaatteita, että saan ne istumaan paremmin.”

Vapaa-ajalla Vilma ei juuri meikkaa, mutta haluaa olla silloinkin huolitellun näköinen.
”En ole sellainen, joka kävisi hirveästi korjailemassa meikkiä. Se saa siis olla helppo, mutta itseä ja asua esille tuova. Ehkä silloin on kaikkein itsevarmin olo. Kokonaisuus ratkaisee.”

”Jokainen saa olla oma itsensä”

Vilmasta on hyvä, että opettajan ammatissa on nykyään aiempaa enemmän liikkumatilaa ilmaista itseään. Omalla pukeutumisellaan hän haluaa näyttää oppilailleen esimerkkiä, että pukeutuminen on itseilmaisun tapa siinä missä muutkin.

”Itse yritän pukeutua rohkeammin ja rohkaista myös lapsia ja nuoria pukeutumaan omantyylisesti. Kaikilla ei tarvitse olla esimerkiksi Niken tai Adidaksen lenkkareita ja tietynmerkkisiä vaatteita, ja vaatteet voivat olla myös kirpparilta tai itse tehtyjä. Olen yrittänyt luoda omaan luokkaan ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Se on joillekin nuorille todella tärkeää.”

Vilmalle itselleen olennaista on se, että vaatteissa olisi hyvä olla. Se, että niissä tuntee olonsa itsevarmaksi ja luontevaksi. Aina tämä ei tarkoita näyttävää mekkoja tai huolella mietittyä kampausta.

”Liikunta on minulle asia josta pidän ja jota teen paljon. Urheilu- ja tanssivaatteet olivat jo nuorena minulle sellaisia, joissa tunsin itseni itsevarmaksi.”

Vilman oma tyyli on pysynyt hyvin samanlaisena nuoresta pitäen. Tunteet, muistot ja oma hyvinvointi ovat vuorovaikutuksessa vaatteiden ja asusteiden kanssa.

”Vaikka vuodet vierivät ja jotkut asiat elämässä arkipäiväistyisivät, toivon, että jaksaisin edelleen panostaa omaan ulkonäkööni ja pitää hyvinvointia yllä sitäkin kautta. Vaikka ulkonäöllä ei enää hakisi ihan samoja asioita kuin nuorempana, toiveeni on, että itsellä olisi hyvä fiilis. Se on tärkeintä. Tarkoitti se sitten sitä, että rauhoitun tai että menen enemmän hulluttelun puolelle, kummin vain, mutta tärkeintä olisi kuitenkin se, että itsellä olisi mukavaa asusteiden, vaatteiden ja meikin kanssa. Ja että vaatteissa tuntisi olonsa omaksi itsekseen.”