Taiteilija Heidi Toivaisen töitä värittää spontaanius

Heidi Toivainen on ollut jo kymmenen vuoden ajan täysipäiväinen taiteilija, vaikka alun perin päätyikin alalle sattumalta. Toivaisen mukaan taiteessa tärkeintä on olla oma itsensä ja uskoa siihen, mitä tekee.

Teksti ja kuvat: Eija Eskola

Kaunokirjoitettu kyltti Heidi Toivaisen työhuoneesta pilkottaa esiin kellarikerroksen ikkunasta. Portaisiin kantautuu hiljaista musiikkia ja oviaukosta siivilöityvä keskipäivän valo lankeaa hämärälle käytävälle kuin kutsuen sisään.

Työhuone huokuu ilahduttavaa visuaalisuutta: joka nurkassa on mielenkiintoista nähtävää.

Niitein seiniin kiinnitettyjä kankaita maalauksineen, riveittäin teoksia seinänvierustan puuhyllyillä ja puristeltuja öljyvärituubeja valmiina seuraavaa työtä varten. Toivaisen työhuoneesta näkee, että se on jatkuvassa käytössä, mutta myös erittäin tykätty, kuin taiteilijan toinen koti.

Kymmenen käyttövuotensa aikana se on muovautunut omistajansa näköiseksi ja nähnyt muutoksia sekä taiteilijan tyylissä että henkilökohtaisessa elämässä.

”Työhuoneessa tärkeää on oma rauha. En voisi kuvitella työskenteleväni samassa huoneessa toisen taiteilijan kanssa. Ympärillä ei kuitenkaan tarvitse olla täydellistä hiljaisuutta. Työhuoneeni naapurissa on ollut judosali, mopokorjaamo ja ompelimo. Olen alusta alkaen tottunut siihen, että ympärillä on elämää.”

Lapin yliopistosta taiteen maisteriksi valmistunut Toivainen päätyi kuvataiteilijaksi vahingossa tai kohtalon sanelemana. Sisustusarkkitehtuurista kiinnostunut Toivainen ei tullut valituksi aikoinaan Taideteolliseen ja päätyi pitämään välivuoden Limingan taidekoulussa.

”Siellä piirtäessäni huomasin uppoutuvani työhöni tuntikausiksi ja sen kokemuksen myötä kuvataide alkoi pikku hiljaa tulla elämääni enemmän. Minua ei siis johdattanut työhöni taidot vaan ennemminkin ilmaisunhalu. Luultavasti kiinnostus arkkitehtuuriin on yksi syy siihen, miksi maalaan taloja”, Toivainen taustoittaa.

Ensimmäiset vuodet Toivainen maalasi öljyvärien lisäksi akryylimaaleilla. Myös akvarellikausia Toivaisella on ollut, mutta lopulta hän on aina päätynyt jatkamaan öljyväreillä. Myös erilaisia pintamateriaaleja hän on tullut kokeilleeksi.

”Yleensä aloitan maalauksen luonnostelemalla sen hiilellä. Piirrän taloja ja ikkunoita, jonkinlaisia aihioita kaupunkimaisemasta tai jotain sinne päin. En ole ollenkaan piirtäjä, en edes yritä tehdä taitavaa piirrosta, vain hyvin viitteellisen ja spontaanin alun maalaukselle”, taiteilija kertoo.

”Tällä hetkellä aloitan työni niittaamalla kankaan seinään kiinni, pohjustan sen siinä ennen varsinaisen maalaustyön aloittamista. On tärkeää, että kankaita voi olla seinällä useita yhtä aikaa, jotta näen kokonaisuuden”, Toivainen sanoo.

”Olen spontaani maalari”

Toivainen työskentelee säännöllisesti joka arkipäivä. Perheellisenä ihmisenä lasten päiväkoti- ja kouluajat määrittelivät Toivaisen työskentelyaikoja pitkään. Nyt lasten kasvettua hän saattaa uppoutua työhönsä toisinaan koko päiväksi.

”Työtapani on sellainen, että maalaan koko ajan, olipa tulossa näyttely tai ei. Olen spontaani maalari, en tee suunnitelmia tai luonnoksia ja siksi tulee myös paljon epäonnistuneita töitä”, Toivainen kertoo.

Spontaanius värittää sekä Toivaisen töitä että työskentelyä.

”Minulle sopii parhaiten se, että teen konkreettista työtä paljon. Toki välillä on annettava tilaa ajatuksille ja analysoitava valmiita töitä, mutta liika ajattelu ei edistä työtäni”, Toivainen kertoo.

”Olen jo ajat sitten oppinut, että on turha liiaksi päättää mitä teen, koska jos päätän tehdä värikkään työn, päädyn tekemään todella tumman työn.”

”On ihan eri asia suunnitella maalaamista, kuin maalata. Ajatuksissani voi olla kuva siitä, mitä haen ja kuvittelen tietäväni hyvän kaavan toteuttaa se. Todellisuudessa asiat menevät yleensä ihan toisin. Konkreettinen työ palauttaa maan pinnalle ja lopulta työ itsessään määrittelee prosessin kulun.”

Toivainen pyrkii työskentelyssään rentouteen. Rennon ja spontaanin otteen saavuttaminen voi kuitenkin olla ajoittain myös yllättävän vaikeaa.

”Kun sen tilan sitten saavuttaa, on maalaaminen yksi hienoimpia asioita mitä ihminen voi tehdä. Koen, että koko työskentelyni on tuon helposti katoavan spontaanin tilan hakemista”, hän sanoo.

Toivainen kertoo suhtautuvansa jokaiseen maalaukseen vakavasti, mutta ei ryppyotsaisesti. Vaikka jokin olisi vaikeaa, ei sitä kannata ottaa liian vakavasti.

”Liika yrittäminen ja laskelmointi pilaa työn. Avoin suhtautuminen ja heittäytyminen on myös paljastavaa. Kun laittaa itsensä likoon, tulee paljastaneeksi itsestään jotakin. Jo ajat sitten ymmärsin, että ei pidä päättää millainen taiteilija haluaa olla, vaan pitää antaa töiden näyttää se, millainen maalari oikeasti olen.”

Taidealalla on tärkeää olla itselleen uskollinen

Taiteilijan työn todellisuus on vuosien kuluessa muuttanut Toivaisen ajatusmaailmaa. Väistämättä eteen sattuneet pettymyksetkin ovat kasvattaneet ja olleet siten tarpeellisia.

”Olen koko ajan osannut luottaa omaan tekemiseeni, mutta se on vain vahvistunut ajan myötä. Itsevarmuus on löydettävä itsestä, koska muiden arvostuksen perässä juokseminen olisi uuvuttavaa”, Toivainen sanoo.

Toivainen ajattelee, että arvostusta voi toki kaivata, mutta ketään muuta kuin itseä ei kannata yrittää miellyttää.

”Kuljen mieluummin omia teitäni, kuin yritän laskelmoida tekemisiäni arvostuksen toivossa. Loppujen lopuksi tällä alalla kovin harva varsinaisesti menestyy, joten on tärkeämpää olla itselleen uskollinen ja sinut itsensä kanssa, kuin yrittää miellyttää yhtään ketään.”

Kun Toivainen aloitti maalaamisen, hän oli työnsä kanssa varsin yksin. ”Oulun taiteilijaseuraan liittyminen oli tärkeä askel siihen, että pääsin tutustumaan muihin taiteilijoihin”, hän kertoo.

Toivainen piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä vuonna 2004. Se opetti hänelle muutakin kuin konkreettista teosten näytteille asettamista.

”Jollakin tapaa näyttely oli luonnollinen osa teosten tekoa. Ymmärsin silloin, että kuvataiteilijan yksinäisen työskentelyn rinnalla myös sosiaalinen puoli on tärkeä osa työtä. Teosten kautta syntyy kohtaamisia, keskusteluja ja jopa uusia ystävyyssuhteita”, Toivainen kertoo.

Toivainen kutsuisi itseään mieluummin kuvan tekijäksi taiteilijan sijaan.

”Sanana taiteilija on täynnä valmiita merkityksiä ja se on myös hirveän vaativa. En koe täyttäväni niitä vaatimuksia. Toisaalta en myöskään koe olevani kliseinen taiteilijatyyppi, en näytä taiteilijalta, eikä minulla ole taiteilijan menneisyyttä tai oikeanlaista sukua tai kymppiä koulun kuvaamataidosta”, Toivainen summaa.

”Jollain lailla nautinkin siitä, etten ole kliseinen taiteilija. Olen mielelläni enemmän ja vähemmän vastarannan kiiski ja tykkään siitä, etten vahvista valmiita oletuksia.”

Toivaisen yksi suurimpia oivailluksia taiteilijuudesta on ollut se, miten tärkeää on olla oma itsensä. Siksi hän viittaa kintaalla varsinkin valmiiksi määrittelyille.

Taidealan konkarin vinkkeihin vasta-alkajille liittyy myös vahvasti käsitykseen omasta itsestä. Hän rohkaisee kaikkia luottamaan itseensä – myös silloin, kun se on vaikeaa

”Kukaan muu ei tiedä paremmin, mitä sinun pitää tehdä. Ota neuvot vastaan opiskellessa ja silloin, kun itse koet niitä tarvitsevasi, muulloin jätä ne omaan arvoonsa. Aina, kun luulet, että muut tietävät paremmin, muistuta itsellesi, että eivät he tiedä.”

Aina ei kuitenkaan voi onnistua. Epävarmuus ja epäonnistumisen kuuluvat luovaan työhön. Toivainen kuitenkin ajattelee, että nekin ovat tarpeen. Ilman vastoinkäymisiä ei välttämättä osaisi iloita onnistumisista.

”Kritiikin tai positiivisen palautteen ei pidä antaa vaikuttaa työhön. Jos niin tekee, jää riippuvaiseksi muiden mielipiteistä. Vapaus on sitä, että on itse itsensä paras kriitikko.”

Oulu kaipaa matalan kynnyksen näyttelytilaa

Oulu on Toivaisen mukaan varsin hyvä paikka olla kuvataiteilija. Kaupunki esimerkiksi tukee aktiivisia ammattitaiteilijoita työtila-avustuksella, jollaista ei monessakaan kaupungissa ole käytössä.

”Täällä on sopivan kokoiset ympyrät. Työhuoneen saa vuokrattua järkevään hintaan, välimatkat ovat sopivia ja ihmisiä on niin paljon, että taidetta ostetaan ja gallerioitakin on mukavasti”, Toivainen pohtii.

Hän haikailee kuitenkin vuosia sitten suunnitteilla olleen taidehallin perään.

”Taidehalli olisi hieno juttu. Paikka, jossa olisi matalan kynnyksen näyttelytilaa ja muutakin toimintaa saman katon alla. Paikka, jossa ihmiset kokoontuisivat ja näkisivät taidetta samalla. On tärkeää, että kuvataide on olemassa kaikille ihmisille ja sitä näkisivät hekin, jotka eivät käy perinteisissä gallerioissa”, Toivainen tiivistää.

Gallerianäyttelyiden pitäminen on taiteilijoille kallista. Siksi Toivainen kokee esimerkiksi avoimet työhuoneet hyväksi tavaksi esitellä töitään. ”Oman kokemukseni mukaan Oulussa osataan jo aika hyvin tulla työhuonevierailulle ja niissä tunnelma on rennompi kuin gallerioissa”, hän sanoo.

Taiteilijat kohtaavat usein taloudellisia haasteita urallaan, sillä menoja muodostuu galleriavuokrien lisäksi myös työhuonevuokrista ja tarvikkeista. Kaikki haasteet eivät kuitenkaan ole fyysisiä.

Toivainen kokee, että taiteilijalta odotetaan uusiutumista. Kriitikoilta tulevat odotukset ovat tämän suhteen usein epärealistisia. Helposti unohtuu, miten hidasta taiteilijan työ on. Myös taiteilijan oma tyyli ja sen kehittyminen voivat olla pitkään kestäviä prosesseja.

Toivainen kokee, että muutoksen täytyy tapahtua spontaanisti. Sitä ei voi pakottaa.

”On aika ihanteellista, että taiteilija löytää oman tyylinsä, eikä sitä ole tarvetta muuttaa radikaalisti missään vaiheessa. Omalla kohdallani muutos tulee pikku hiljaa. Pikaisesti katsottuna voi vaikuttaa siltä, etteivät työni ole muuttuneet, koska olen maalannut rakennuksia kymmenen vuotta. Tarkemmin katsottuna huomaa, että ne muuttuvat itse asiassa koko ajan”, Toivainen toteaa.

Toivainen vaihtoi levyn kankaaseen viime syksynä. Samalla työn jälki muuttui. Myös materiaali tuo uusia näkökulmia työskentelyyn.

Toivainen mainitsee erääksi haasteeksi myös työn pitämisen mielekkäänä. Jotta työ pysyy mielekkäänä, Toivainen tarvitsee tunteen siitä, että menee eteenpäin eikä oikein tiedä, mitä on tulossa. Toivaista liika varmuus ei motivoi, päinvastoin hän kaipaa työhönsä ripauksen epävarmuutta.

Se tietty maalaus Toivaisella on vielä maalaamatta.

”Haaveilen maalaavani sen hienon maalauksen, jonka olen kyllä nähnyt mielessäni monta kertaa, mutta en vielä kankaalla. On myös eräs paikka, jossa haluaisin kovasti pitää näyttelyn. Se ei ole maailman hienoin paikka, mutta se on itselleni tärkeä”, hän paljastaa.

Seuraa Heidi Toivaista sosiaalisessa mediassa.

Toivaisen teoksia voi nähdä näyttelyiden lisäksi myös taidelainaamo ARTo:ssa sekä verkkokauppa Taikossa.

Eija Eskola

Eija Eskola

Pian journalistiksi valmistuva Eija on tiedonjanoinen optimisti, joka rakastaa valokuvausta ja elämänmakuisia tarinoita.
Eija Eskola

Eija Eskola

Pian journalistiksi valmistuva Eija on tiedonjanoinen optimisti, joka rakastaa valokuvausta ja elämänmakuisia tarinoita.

Jaa somessa

Share on facebook
Share on twitter
Share on whatsapp
Close Menu